Jos Hassuista hurjista hirviöistä tehdään pornoparodia, vaadin pääosiin Mauricen ja Connien. He ovat hormonihirviöitä: tuuhean karvaiset, leveästi virnistelevät, kaksimielisesti kähisevät perkeleet auttavat teinejä varttumaan aikuisiksi. He ovat piruja olkapäällä, mutta he tukevat virallisesti vain normaaleja asioita, kuten vanhemmille huutamista ilman syytä ja väärässä paikassa kiihottumista. Heillä on härskit jutut, mutta jos tyttö ja poika päätyvät komeroon, hirviöt eivät käske käymään käsiksi kuin Harvey Weinstein, vaan neuvottelevat siitä, mihin nuoret ovat valmiita: on tärkeää, ettei mitään ole pakko tehdä. Jos hirviöt hairahtuvat nekrofilian puolelle tai saavat aikaan pornoaddiktion, he pysähtyvät miettimään tilanteen uusiksi. Uskon kuulleeni Nick Krollin käyttävän samaa ääntä ennenkin, mutta hän ja Maya Rudolph ovat loistavia hirviöinä. Hymyilin automaattisesti kun kumpi tahansa putkahti ruutuun. He tekevät iljettävyydestä herttaista ja kaunista ja entistä iljettävämpää.

Mitä muuta? Paljonkin ja ihan mitä sattuu. Kristen Wiig, josta tahdon pitää ja joka silti tapaa olla etova, on uransa toiseksi osuvimmassa roolissa tussun ääninäyttelijänä. Pääasiassa Netflixin uusi animaatiosarja kertoo pennuista, joista Nick perustuu Nickiin. Animaatio-Nick on piskuinen esiteini, jota tytöt kiinnostavat, vaikka letkusta puuttuu ilmaa, eikä hormonihirviö vielä piittaa hänestä. Mauricen pääasiallinen asiakas on Nickin jo karvoittunut kaveri Andrew. Pojan suhde hirviöön on sen suuntainen, että heh heh, kohta päästään runkkaamaan. Neiti hirviö sen sijaan puhkuu dramatiikkaa auttaessaan Jessi-tyttöä löytämään sisäisen jumalattarensa, joka ei ole synkkä, vaan kaunis, kaamea kuin aamu ja petollinen kuin meri...! Julisteisiin asti on päässyt myös tyynynsä kanssa seurusteleva psykopaattiperheen taikuripoika Jay, sekä naiivi ja viaton Missy, joka heräilee hitaasti mutta varmasti. Kaikessa kärkevyydessään sarja ei yleistä, joten hormonihirviö voi hymyilyttää ihan vain sitä kautta, että olet tavannut hänen uhrejaan.

Ensimmäiset jaksot valitsevat aiheet vaivattoman luontevasti. Onko kehitys myöhässä? Voi ei, kehitys ei ole myöhässä. Olenko homo? Voi ei, pahojen poikien leikit vaikuttavat hemmetin homomaisilta (ehkä heistä tulee homoja vastaan sotivia pastoreita ja poliitikkoja). 10 jakson kausi on sujuva katsoa yhteen putkeen, mutta se on huolestuttavaa jatkoa ajatellen, että hain yli jopa yritetään hyppiä. Mainittua tyynyä käsittelevässä jaksossa on vertauskuvan puolikkaita, mutta muu materiaali osoittaa, että tärähtäneisyydessä voi olla tunnetta. Neljännen seinän rikkominen sopii sarjaan, joka ei päätä, ovatko tietyt hahmot mielikuvitusta, mutta psykoosiin ajautuminen ei enää ole kunnioitettava tapa pelastaa tarinaa umpikujasta. Yhden tekijän synteihin lukeutuu Family Guy.

Sitä luulisi, että aivokuollut jumppamaikka on merkittävä hahmo, koska sellaiset opettavat toisinaan terveystietoa, mutta maksimoidun typerä reppana koheltaa vain tyhjät hetket täyttääkseen. Maisemissa kummittelee 70-luvulla kuollut jazzpianisti Duke Ellington. Miksi? En tiedä, mutta jos epätoivoiset ideat eivät tapa mielenkiintoa välittömästi, hyvä uutinen on se, ettei ideoita hylätä. Kun Dukeen on totuttu, hän esittää hauskan homobiisin muiden raatojulkkisten kanssa, mikä on johdonmukaista Family Guyn manaattikäsikirjoituksiin verrattuna. Muutamat musikaalimaiset hetket jo itsessään sitovat elementtejä yhteen: piirrosmusikaali on korkein taidemuoto. Yhtä kaikki jännitin, menetänkö itsekunnioituksen, sillä muut takuulla vihaavat tätä (arvaus oli väärä).

Arvosana laskee, jos mahdollinen toinen kausi ei ryhdistäydy, sillä uutuudenviehätys haihtuu ja vaatimukset kypsyvät. Tämä piti tehdä. Tämä on puuttuva lenkki: kun teininä hihittelin nymfomaaniksi itseään kutsuvalle Disney-hahmolle ja lyhyille, ontoille pornopiirretyille, se sanoma olisi uponnut, että prinssi ja prinsessa voivat yhä vain pidellä käsistä, vaikka rappio-orgiat kävisivät mielessä. Käytännössä olin fani välittömästi kuten tapauksessa Rick and Morty. Merkittävä syy on luonteva animaatiojälki, jota en kuvailisi yksinkertaiseksi ja jonka tietty rujous tukee tavoitteita. Archer ja Bojack Horseman näyttävät yksinkertaisilta: jäykän paperinukkemaiset animaatiot ovat glorifioituja radiokuunnelmia, sillä hahmot ovat korostetusti ääninäyttelijöiden vastuulla. Nuo kaksi sarjaa ovat hallitummin kirjoitettuja kuin Big Mouth, mutta jaksolle nyökyteltyäni unohdan katsoa seuraavan.


Ovatko tekijät tarpeeksi omituisia kertoakseen kaiken kaikesta? Tahdon nähdä kolmiodraaman, jossa varautunut teini alkaa vihdoin seurustella, koska hän on ihastunut vastapuolen hormonihirviöön.