Blade Runner 2049 on näppärä dekkaritarina, jossa palapeli pitää kootakin palasten löydyttyä. Leffa on myös hidasta taidetta, joka ei oppinut mitään flopanneen edeltäjänsä ja pulliaisten suhteesta. Tuo arvio perustuu lipputulouutisiin ja siihen, että näytöksessä huokailtiin enemmän kuin reagoitiin huumorin pilkahduksiin. 2049 ei ole yhtä napakka tai tuore teos kuin 80-luvun klassikko, mutta kumpikin on lahja motivoituneelle katsojalle. Oli kutkuttavaa tietää etukäteen vain istunnon pituus ja uskoa itsevarman tunnelmoinnin merkitsevän nerokkuutta. Jos tahdot nähdä hyvän tieteiselokuvan, lue kirja. 2049 jos jokin näyttää ja tuntuu raskaalta sci-filtä, mutta hahmovetoinen taidevihjailu voidaan yhtä hyvin luokitella myyttimäiseksi fantasiaksi tai muuksi.

Olennainen tiivistyy kolmeen sanaan: pinokkiot patsastelevat dystopiassa. Replikantti on orjaksi luotu synteettinen ihminen. Nykyään on selvää, että laittomia replikantteja jahtaavat blade runnerit ovat väärällä puolella. Olisin yllättynyt, jos James Cameronin tuottama Terminator 6 ei tunnustaisi tekoälyä tasa-arvoiseksi muiden saagojen tavoin. 2049 esittelee eritasoisia tekoälyjä ja sallii ajatella kaikki ajatukset. Tieteistarinan pitäisi haastaa ne: The Matrixin nyrjähtäneet jatko-osat ja eritoten HBO:n Westworld kykenivät siihen. 2049 puhuttelee sitä kautta, että uudet näyttelijät ehtivät ottaa tarinan omakseen. Pidin yrityksistä kehittää teemoja, vaikka huomasin, mikä vaikutus androidien inhimillistämisellä lopulta on. Oletko kuullut Pelle Pelottoman piknikistä? Hän keksi vahingossa talon yrittäessään innovoida. Jos ahmit arvosteluja tulkintojen toivossa, tässä on omani: joitakuita 12 Years a Slave kiinnostaisi enemmän, jos päähenkilö olisi valkoihoinen robotti.

Heikoin lenkki on Jared Leto ja hänen näyttelemänsä piilolinssipsyko, joka on jonkinlainen maapallon pelastaja ja potentiaalinen galaksin keisarisaatana, eikä silti järin mielenkiintoinen. Uuden sukupolven replikantit luonut mies janoaa edistystä. Hänkin on kiinnostunut mysteeristä, jonka Ryan Goslingin näyttelemä blade runner yrittää selvittää. Linssi-Leto pudottelee tarpeellisia täkyjä laajemmista kuvioista, mutta suoritus on vaisu ja mikäli yritteliäs kuvasto muuttuu tahattoman koomiseksi kertaalleen, niin Leton laavalamppu-uimahallissa, joka sopisi Helinä-keijun halloween-spesiaaliin. 2049 ei kloonaa alkuperäiselokuvaa, mutta vastaavista saavutuksista se on kiinnostunut, joten Leton tilalle olisin etsinyt Rutger Hauerin tasoisen persoonallisuuden, jonka mulkaisussa on enemmän taustatarinaa kuin Leton mutinoissa.

Avaan mysteeriä vain vahvistamalla, että se kytkeytyy klassikkoon: Harrison Fordin hahmon löytäminen on yksi tavoite. Niin on jatko-osan alustaminenkin, mutta tyylikkään kolean Goslingin hahmoa ympäröi suolainen surumielisyyden usva ja päätä tarvitsee vain hieman käyttää, jotta 2049 toimii itsenäisenä tarinana hänen matkastaan. Kun hän siirtyi hiljaisilta viljelyksiltä yliseksuaaliseen suurkaupunkiin ja sumuisiin raunioihin, rakastin sitä, miten surullinen olin. Kaikki on niin lohdutonta...! (Oikeastikin!) Toimintajännärinä leffa on sähköistävä kuin Jussi Vares, joka tapaa istua köytettynä tuolissa kissan ratkoessa rikokset. Onnistuneimmissa liike-energiaa sisältävissä kohtauksissa liike-energia on surullista: älkää tapelko, piruparat. Odotin kärsivällisesti sitä, mitä linssi-Letolla ja kätyreillä tehdään, mutta vastaukset saatuani tuomitsin heidät roskasci-fiksi, joten jännittävyys ei jännärin suurimpia avuja ole.

Olen kyllästynyt humisevien puiden komeaan filmaamiseen, koska puu humisee ikkunassanikin, mutta jos mitään ei tapahdu, kun mehiläiset pörisevät sci-fioranssissa sumuhiekassa, olen ydinkohderyhmää ja vaadin Oscar-ehdokkuuksia. Typistämisen varaa on: koska nautinto lähtee rytmityksestä, on helppo huomata, että täydellisen tasapainon löytäminen on yhä vaikeaa ohjaaja Denis Villeneuvelle, jonka Arrival siirtyi hidastelusta hätiköintiin. 2049 maistuu käsikirjoitukselta muun muassa kohtauksessa, jossa uusi hahmo alkaa automaattisesti esitelmöimään historiastaan ja ammatistaan, vaikka häneltä halutaan juu tai ei -vastaus. Pidin kohtauksesta. Silti ruikutan. Palapeli tulee vaikuttamaan erilaiselta toisella katselukerralla, eivätkä epäkohdat stressaa, mutta mestariteos-kuoron jätän väliin.