Muija lähti. Isi jää yksin vastasyntyneen kanssa. On miellyttävää, ettei tilanne kärjisty liikaa. Piltti vaatii huomiota, mutta jo siitä päätellen, että ihmisiä on joka *****nan paikka täynnä, vauvan tankkaus ja huolto ei ole rakettitiedettä. Isi ja yhteiskunta nostelevat kulmia, mutta positiivista sanomaa luo se, kun kaikki (paitsi akka) tekevät velvollisuutensa inisemättä. Sukupuolirooleja käsitellään yllätyksettömästi. Hienovaraiseksi voidaan kehaista vaikkapa hetkeä, jona muuan yksinhuoltajaäiti mainitsee äijänsä lähteneen: tiedämme, miksei leffa valinnut tuota teoriassa identtistä, mutta arkisempaa tarinaa. Tai tiedämme ja tiedämme. Yösyöttö perusperinteisesti "antaa ajattelemisen aihetta" heille, jotka eivät ajattele. Mikäli joku barbaari kokeilee tasa-arvoa leffaa seuraavana päivänä, kaikki rummut soikoon.

Vauvapiina kestää puoli tuntia. Leffa jatkukoon: Antti-isillä eli Petteri Summasen näyttelemällä neuroottisella tohvelisankarilla on persoonallisuus. Toisen kolmanneksen aikana tuumin Yösyötön kertovan eheytymisestä, eli siitä, kuinka Antti vastuuta otettuaan saa ajatella itseään. Hän on puutteessa äitylien keskellä. Näkökulmasta riippuen se on joko kypsää ja modernia kerrontaa, tai mälsän tarvekeskeistä ja sielutonta eläimellisyyttä, kun leffa osoittaa, ettei Antille ole yhtä ja oikeaa. Satunnainen perse herättää huomion, mutta jos se ei nopsaan aukea, muitakin saa tsiigailla.

Romanttinen komedia on kuollut. Arkirealismi on okei, mutta Yösyöttö menee metsään siinä, että suhdepuoli on kirjoitettu yhtä kaavamaisesti ja epäuskottavasti kuin useimmat romanttiset komediat, mistä huolimatta leffa ei ole kiinnostunut niihin kuuluvasta suloisesta satumaisuudesta. Mukana ei ole kohtausta, jossa sännätään viime tingassa pois muuttavan rakkaan perään, mutta sekin klisee voi olla tyydyttävämpi kuin Yösyötön ilkeily ja lässähtely, mikäli pääosaparin välillä on sitä jotakin (mikä lienee satua).

Ohjaaja koettaa saada tyylin elämään päähenkilön tahdissa. Alkupuolen hösötys toimii, mutta rauhallisempi kama on vain saippuaoopperaa. Hösötykseen kuuluu takaumia Antin ja eukon suhteesta, joten on pettymys, ettei suhdetta ja naisen traumoja käsitellä enempää. Paljastan nyt, mistä leffa käytännössä kertoo. Paljastus ei ole iso, mutta kaikki eivät tahdo tietää kaikkea. Antti valehtelee vaimon kuolleen. Älä käytä mielikuvitusta. Tämä ei ole idea, josta tarina lähti rakentumaan, vaan romanttisten komedioiden kaavaan kuuluva epäselvyys ja epätoivoisen kömpelö yritys venyttää tarina täyteen mittaan.

Jos Antti olisi masentunut jörrikkä, joka puoliksi uskoo valheeseen ja joka pitää saada avautumaan, tarina voisi olla tarina. Hitto: totuus voitaisiin salata katsojalta. Neurootikko-Antti pyytelee idean surkeutta välittömästi anteeksi katsojilta kertojana, eikä silti korjaa virhettä, koska se on kätevää. Idea murskaa tarinan uskottavuuden ja positiivisen pohjavireen. Antti on idiootti. Jotkut - ehkä naiset leffan takana - uskovat, että on loogista loukkaantua hänelle, joten esitän teorian. Keskimääräisten miesten empatiakyky on tasolla 2 ja naisten tasolla 5. Keskiarvo on 3,5. Jos keskiarvo olisi 8, maailma olisi hyvä paikka elää.

Elokuvan voi arvostella myös vertauksella. Olipa kerran ritari, joka sai tietää, että naapurikylään iski lohikäärme. Matkalla hän tapasi mielenkiintoisia veijareita. Yhdessä he surmasivat lohikäärmeen! Niinpä ritari lähti kävelemään kotiinpäin. Hänen kengännauhansa olivat auki. Hän ei kehdannut sitä kenellekään myöntää, joten kaverit kyrpiintyivät hidasteluun ja sankarin maine haihtui. Loppu.