Katson mitä vaan! Pari muuttujaa: mä en jaksa, mä en tahdo potkia kotimaisia indietonttuja, tukea todellisesta kasvoanimaatiosta vapaita legoleffoja, enkä nähdä jatko-osaa viharikokselle nimeltä Kingsman: Salainen palvelu. Luonnollisesti kaikki saasta saapui teattereihin samana perjantaina.

Viittaan viharikoksella vain kirkkokohtaukseen. Kingsman teurasti nautiskellen epämiellyttäviä siviilejä ja kehtasi väittää, ettei sankari tahallaan ole vastaava psykopaatti kuin käsikirjoittaja. Teoksella oli tyylikkäät hetkensä, kuten Matthew Vaughnin kaikilla töillä, mutta en pitänyt rakenteesta, enkä maireasta kliseille virnuilusta. Samuel L. Jackson teki uransa surkeimman suorituksen lässyttävänä konnana, joka melkeinpä katsoi kameraan.

En lähde saliin vihaamaan, joten lähdin katsomaan uutta roistoa: häntä näyttelee Julianne Moore ja hänen nimensä on Poppy. Oi, Poppy! Poppy on X:ään X-tyylisen tukikohdan perustanut X-rikollinen, jota X:t tukevat X-harrastuksesta huolimatta. Jokaisen X:n tilalle arvottiin sana. Onko Poppy merenpohjaan balettikoulun perustanut talousrikollinen, joka harrastaa rattijuoppoutta ninjojen kanssa? Ei, mutta käytännössä kyllä. Mooren tehtävä on sitoa satunnainen tauhka yhteen luotettavan simppelillä suorituksella hitusen narttuillen. Pidin hänestä, koska pidän hänestä. Meh.

Yksi aito X on mainittava: huumeet. Poppy tahtoo laillistaa ne megalomaanisen juonen avulla. Moni tahtoo perustella, miksi tavoite on järkevä, mutta leffa osaa painottaa Poppyn kataluutta. Huumeidenkäyttäjiä ei demonisoida, vaan sitä painotetaan, että kaikista yhteiskuntaluokista löytyy huumeita silloin tällöin kokeilevia harmittomia... idiootteja. Tietty yksinkertaisuus vaikuttaa yhdistävän heitä. Se on johdonmukaista, sillä soo soo sanotaan suorempaankin. Uskoakseni sanoma on perusfiksu, mutta kerronnallista potentiaalia hukataan. Ristiriitojen käsittely varmasti olisi kiintoisampaa kuin tarjottu tarina tai tusinakomediat, joissa pilvenpoltto on olevinaan sankarillista anarkiaa ja vitsi. Itse en ole kokeillut tupakkaakaan, mutta Kotipizzan ja Alkon entisenä naapurina vastustan koukuttavia asioita. If you are reading this, Ben Brode, fuck you.

Agenttijärjestö Kingsman tuhotaan kuin tv-sarjojen lämmittelyissä: vanhat säännöt vaikeuttaisivat soopan vetelyä lätsästä. Eloonjääneet tutustuvat huvikseen amerikkalaiseen järjestöön. Nahistelu alkaa agentti Channing Tatumin kanssa, mutta Pedro Pascal työntyy etualalle. Halle Berry ja Jeff Bridges ovat olemassa. Kirkkokohtauksen kivuliaisuutta teoriassa lievensi Colin Firthin ampuminen päähän, joten hän voi jo paremmin. Joutuessaan esittelemään ja selittelemään, vauhdikkaasti alkava leffa hyytyy. Muutamat hahmojen väliset suhteet ovat lupaavia, mutta esimerkiksi sitä ei tunnisteta, että Poppyn hämmentynyt kätyri ansaitsisi jopa tekemistä. Tahtoisin kuvailla Taron Egertonin näyttelemän sankarin yksityiselämää Tosi valheita -henkiseksi luovaksi "tyhjäkäynniksi", mutta kaikki tyssää puolitiehen. Karismaa naamoissa on.

Yhden lauseen arvostelu: ykkösen ihmisoikeusrikkomusten tilalla on sirkkojen sirinää. Materiaalista voitaisiin silpaista puoli tuntia. Vaughn luo vaivattomasti animaatiomaisen energisiä toimintakohtauksia, mutta huomionarvoiset kaksi on tumpattu alkuun ja loppuun. Jäynän veitsikintun tilalla riehuu tylsä kyborgikäsi ehkä siksi, ettei Mark Millarin sarjakuva enää auta. Vitsien ajoitus on yhtä usein kohdillaan kuin vinksallaan. Tärkeän tapahtuman häivyttäminen taustalle toimii aina, mutta oudoksuin muun muassa sitä, miten vähän Vaughn panostaa tarinaan kuuluvaan tanssihimoon, joka voisi johtaa ties mihin. Kultaisen kehän katsoo (viimeksi katsoin salin kattoa lähes koko ajan kirkosta eteenpäin), mutten usko edes ykkösen ystävien olevan niin tyytyväisiä, että vankilamielisairaaloissa vedetään taas saksanpolkkaa.


Virallinen juliste: