Näin vihdoin viidesosan suosikkiohjaajani uutuudesta, tai vähemmän. Ang Leen sotadraama Billy Lynn's Long Halftime Walk tarjoaa 120 kolmiulotteista kuvaa sekunnissa, tai tarjosi parissa teatterissa koko maailmassa. Olin valmis reissaamaan kompromissia kohti, mutta unohdin seurata tilannetta tappiomielialasta johtuen. Hobitti-trilogian ainoa saavutus oli HFR 3D -versio, jossa sekuntiin mahtui 48 kuvaa. Leffa näytti lavateatterilta. Huomautus: lavalla oli lohikäärme. "Liian aidon" kuvaston aiheuttama hylkimisreaktio on välivaihe ja aivojemme kalibrointi tulisi jo aloittaa. Kaikki tarinat tullaan kierrättämään jossakin muodossa, joten nauttisin kernaasti edes teknologiasta ennen kuin teknologia tuomitsee meidät vanhentuneiksi.

Lee kokeilee aina uutta kerronnallisestikin. Halftime Walk on - asian yksinkertaistaakseni - vaisu pintaraapaisu tarkoituksella. Irakissa riehutaan. Teksasilainen Billy on nuori sotasankari, tai traumatisoitunut pulliainen tuuliajolla. Billy ja pojat ovat vanginneet kansakunnan mielikuvituksen, joten he kiertävät kotimaata pölvästien projisoidessa heihin merkityksiä kukin omilla ehdoillaan. Steve Martinin, Chris Tuckerin ja kumppaneiden kuluneet kasvot on valjastettu symboloimaan harhaista kulttuuria, jossa itsetietoisuus jää sarkasmin tasolle. Onton karismaattiset herrat lupaavat tehdä leffan sotilaista ja maksaa kunniasta, joten nuorukaiset myhäilevät muun näennäisen pinnallisen, mutta veljellisen mölinänsä ohessa. Leffa ei voi koko totuutta kertoa - joten miksipä tämäkään edes yrittäisi (?).

Joe Alwynin Billy ei ole älykkö tahi runoilija, mutta ei tyhmäkään ja rehellisen maanläheisellä hymypojalla on tunteet. Jopa bimbon vikittely näyttäytyy sympaattisena, vaikka apinaa ensisijaisesti panettaisi. Billy puhuu avoimesti omissa rajoissaan. Pyrotekniikka pallopelin väliajalla ja muu palauttaa hänen mielensä Irakiin, eikä hän osaa pukea sanoiksi sitä, mikä on arkea elokuvissa, mutta isoa ihmiselle. Vin Dieselin näyttelemä leppoisa kessu ei ole porukan matkassa enää. Kristen Stewart tekee hienon pienen suorituksen Billyn arpeutuneena siskona, joka ymmärtää paljon, vaikkei kaikkea ymmärrä Billy itsekään. Kiertueen jälkeen Irakiin pitäisi palata, mutta onko pakko?

Kun aitouden pilkahtelu teennäisyydestä on jonkinmoinen perusidea, on helppo uskoa, ettei HFR-versio ole pelkkä temppu. Kiitos hobittien, osaan vaisun vetelällä tavalla arvailla, miltä voi tuntua esimerkiksi se, kun pari tyyppiä jutustelee käppäillessään ruuhkassa. Elokuvat, uutiset ja kaikki siinä välissä ovat tehneet miljoonia asioita tutuiksi, mutta silmämme eivät ole useimpia tunnistamiamme tilanteita oikeasti todistaneet, joten HFR voi herättää ajattelemaan "itsestäänselvyyksien" todellista painoa. Tässä filmissä näyttelijät ovat usein lähikuvissa, ja selvää on jo se, että värähtävä ryppy ja sykkivä suoni ansaitsevat ison kankaan. Säästeliäästi käytetyillä kerronnallisilla jekuilla on takuulla omat arominsa, kun hitaus ja HFR ensin luovat uskottavuutta.

En anna mitään anteeksi noiden fantasioiden vuoksi. En myöskään suostu pettymään hienoiseen tyhjäkäyntiin enempää kuin Leen Taking Woodstockiin. Jokainen Leen visio ei ole legendaarinen, mutta virheiden osoittaminen on vaikeaa. En pitkästynyt, kun muutamat tasapaksut keskustelut rakensivat kokonaisuutta, jota pidin lopulta yllättävänkin liikuttavana. Tunteet selättävät teennäisyyden. Vain rahoittaja valittaa, kun Lee lapioi parikymmentä miljoonaa taalaa nuotioon maustaakseen hitusen pientä, hahmovetoista ydintä. Lee tietää milloin olla hullu ja milloin melodramaattinen ja tässä tapauksessa itsehillintä saa tarinan puhuttelemaan sekä satiirina että draamana siten, etteivät osa-alueet syö toisiaan. "Elokuva elokuvien tekemisestä" voi toivoa Oscareita, mutta puhuttelevuuden pitäisi olla puhuttelevampaa ja tyylin tyylikkäämpää (joka teatterissa), jotta pyörä lähtisi pyörimään kuin Birdmanilla ja La La Landilla.

Isoimman hittinsä Piin elämän jälkeen Lee päätti tehdä elokuvahistoriaa, mutta olet historiallinen anomalia itsekin, jos oikean version näit.