Jos elokuvasta Se (It) poistettaisiin äärimmäisen vittumainen, muotoa muuttava tappajapelle helvetistä, leffa edustaisi samaa tasoa kuin 80-luvun klassinen teinidraama Stand by Me. Se pelle saattaa aiheuttaa painajaisia tai hyvät, hapanimelät naurut riippuen maustasi, turtuneisuudestasi ja sielustasi. Päähenkilöillä on vaikeaa, koska kiusaajat ovat psykopaatteja ja aikuiset passiivis-aggressiivista limaa. Tarvitsin yhden silmäyksen kiusaajiin ja pidin heitä pelleä ahdistavampana uhkana. Elokuva provosoi vääryyksillä ja särkee sydämen - ja sitten se saatanan pelle tulee vielä ulisemaan ja sen suu räjähtää silppuriksi tai jotakin! Tässä maailmassa traumatisoituneiden lasten painajaisetkin ovat totta. Liioittelu menee räikeästi komedian puolelle, mikä on tarkoituksellista ja merkityksiltään rikasta. Kävin läpi koko tunneskaalan filmin kärjistäessä ja purkaessa teemojaan. Sana katarsis on keksitty tällaista teatteria kuvaamaan.

Maailman pahuutta vastaan ei voi taistella - ei todella -, joten tavallaan lapsia syövä Hermanni on lohdullisen selkeä uhka. Pennywise on sen nimi, kun se on suosimassaan muodossa, mutta se voi olla mitä vain ja se pyrkii panostamaan taiteeseensa. Tempaukset jättävät luusereiksi kutsutut lapset epäuskoisiksi. He pelaavat yhteen jo koulukiusaajista johtuen, joten lopulta Pennywise tulee puheeksi ja he ymmärtävät, kuinka se on terrorisoinut pitkään koko kaupunkia. Stephen Kingin romaanin hulluinta materiaalia ei hyödynnetä (ainakaan ennen jatko-osaa) ja pääpiirtein satu palailevasta pahuudesta on kulunut. Pennywise tietoisesti hyödyntää kliseitä, joten käsittääkseni katsojan on tarkoitus hykerrellä esimerkiksi kun ruudulle ilmestyy kornimpi hylätty aavetalo kuin Scooby-Doossa. Pennywise on johdonmukaisempi pelottelija kuin Freddy Krueger, joka on omia unelmiaan elävä tehostetaiteilija. Hirviö on luotu pitkälti visuaalisilla tempuilla, mutta Bill Skarsgårdin suorituksessa on hilpeitä ja hyytäviä tasoja, kun Pennywise malttaa rauhoittua.

Pennut ovat sympaattisia ja hauskoja ja heitä ei silkkihansikkain käsitellä. Heidän seksuaalisuuttaan sivutaan lähes ranskalaisesti. Näyttelijät reagoivat luontevasti vaihtelevaan materiaaliin, jonka ohjaaja taitavasti tasapainottaa. Aikuiset eivät kauhuja näe? No, siivotaan ne silti leppoisan biisin tahtiin ikään kuin jeesaisimme kaveria, joka oksensi ensimmäisten kännien vuoksi. Ehkä useammat ajattelisivat samaa kuin minä tuosta näennäisen simppelistä hetkestä, jos kyse olisi isän aivoja lakaisevista sotalapsista. Olennaisin kama puhuttelee vaivatta, vaikka hahmoja on paljon. Jälkikäteen on vaikea eritellä heitä kummemmin kuin nimeämällä yksi änkyttäjäksi ja toinen moottoriturvaksi, mutta samaa voi sanoa useimmista aidoista koulukavereista.

Reagoituani yhteen shokkiin vain hymähdyksellä, sain kiinni ajatuksesta, josta kritiikki voi lähteä. Päähenkilöistä noin yksi (vapaavalintainen) oltaisiin voitu kirjoittaa pois. Muutama seinäruusu lisää uskottavuutta, kun porukka on kasassa, mutta turhan monen tyypin suhde Pennywiseen esitellään siihen nähden, mitä alustuksella saavutetaan. Väittääkseni ohjaajan ja näyttelijöiden energia tasoittaa rosot. Toinen "läpi mennyt" elementti on kiusaajista pahimman näyttelijä, joka ei ole Stand by Me:n Kiefer Sutherlandia nähnytkään. Hahmon surkuhupaisuus on tarkoituksellista, mutta suoritus voisi olla hienostuneempi, joten sen arvo riippuu siitä, missä määrin ja millä tavalla katsoja luokittelee tämän mustaksi komediaksi. Minähän lätkäisen parhaat pisteet nykyään lähinnä leffoille, joiden naurettavuuden tulkitsen tahalliseksi. Tässä ei sentään ole piereskelevää sikaa tai ruumista.

Entäs jatko-osa? Olisin katsonut tämänkin heti uudestaan. "James Bond will return" -tasoinen tekstivihje jatkosta irrotti ties kuinka monennet kylmät väreet siksi, ettei jatkoa tarvita, vaikka se toki kelpaa. Paksu romaani on jaettu kahtia, mutta elokuva kertoo kokonaisen tarinan varttumisesta, ystävyydestä, pelosta ja muusta kunnioittaen yhden tiketin ostanutta ummikkoa. Leffan ollessa vuoden kärkeä tällaisenaan, maininta puolivälin saavuttamisesta on kuin lehdistötiedote Jeesuksen toisesta tulemisesta. Aikuiset hahmot eivät juuri ymmärrystä saa, joten "pelottava" avoimeksi jäävä kysymys on se, miltä päähenkilöt tuntuvat vuosikymmenten päästä. Tahdon pillittää hahmonkehitykselle: pelle on vain ratas koneistossa.

Veikkaan tämän tehneen suuremman vaikutuksen kuin Stand by Me ja Painajainen Elm Streetillä tekivät, kun katsoin ne nuorena. Tämä on ne yhdessä. Stranger Things on mainio pastissi? Tämä on aito asia.