Kuulin, että Harley Quinn "piereskelee mauttoman seksistisessä animaatiossa, joka hädin tuskin on elokuva". Halpaa pieruhuumoria olen joskus paheksunut. Kun hanuri repeää odottamattomasti, muisto omasta pompöösimäisyydestä korostaa flatuksen hurmaavaa hirveyttä...! Vuokrasin filmin pierusta kuultuani? Ei, vaan katsoin ensin vakavampia DC-animaatioita sisäistääkseni pierun asiayhteyden. Näitä on kuvailtu "ihan kivoiksi" ja joskus "lähes kyseenalaisiksi" ja kokemukseni tukevat mielikuvaa keskinkertaisuudesta. Mask of the Phantasm on 90-luvun pieni klassikko, mutta sitä on nihkeä verrata Yön ritariin. Street Fighter II: The Animated Movie teki suuremman vaikutuksen hihityttävän mauttomuutensa johdosta, joten kernaammin yritän elää uudelleen sen muiston.

Normipäivä: Myrkkymuratti ja interdimensionaalinen puskahulk yrittävät tuhota ihmiskunnan. Batman ja Nightwing jututtavat Myrkkymuratin kaveria Harley Quinnia. Harley tahtoisi pitää matalaa profiilia ja tehdä rehellistä työtä. Jäykkä Batman ja pyllistelystä jäykistyvä Nightwing eivät täten sympatiaa saa, kun neiti heitä ärsyttää. Harley on stereotyyppinen eli neuroottinen ja nariseva juutalainen likka ja lisäksi harhainen sosiopaatti, joten paremmin hän käyttäytyy, kuin on lupa odottaa. Tarinan korniuden huomioiden hän on maanläheinen. Hän nauttii seksuaalisesta aurastaan, mutta ei lääppijöiden huomiosta. Hän ei pilkkaa tarinan panoksia, mutta hän suhtautuu asiaan yksinkertaisesti: harmittaisi hitsisti, jos päivän pakollinen megauhka toteutuisi.

Lyhyt leffa käyttää yhtä paljon aikaa hengailuun kuin kliseisiin. Kaikkien DC-animaatioiden hahmot ovat karikatyyrejä sarjakuviinkin verrattuna, mutta tämä teos saa uskomaan karikatyyrien kulttuuriin. Jos Batman päätyy pahisten pubiin, mikseipä hän taputtaisi tahtia arkkivihollisensa entisen tyttöystävän laulaessa. Leffa ei yritä liikaa, eikä se liioin ole laiska, vaan se vie tilanteita hitusen odotettua koomisempaan ja kaksimielisempään suuntaan siten, kuin perinteisen animaatiosarjan teini-ikäinen tai muutoin urpo fani toivoo.

Rajoitukset lähtevät budjetista, eivät osaamisesta. Kussakin DC-animaatiossa kuvallinen karuus pistää silmään välillä, mutta kukin osaa yllättää harkitulla toiminnalla, tai hetkellä, jona kasvoille ilmestyy jotakin uskottavaa. Harleyn piirtäjä nauttii spandextiimalasistaan varsinkin nylkytyskaraoken aikana, mutta hetki ei ole hengetöntä pehmopornoa, vaan jonkinlaista - keksitään sanoja - cosplayfeminismiä. Harley on maaninen unelmakeijutyttö ja suosittu samaistumisen kohde hulluista irtiotoista haaveileville, eikä leffa petä. "Juutalainen narina" on viehättävä aksentti, jonka vivahteikkaat ristiriidat tekevät pieru-Harleysta Margot Robbien bimbo-Harleyta sympaattisemman. Jokerikin vaikuttaisi kiintoisammalta, jos Harleyta näyttelisi Fran Drescher.

Ennen pierua katsoin Netflixistä The Killing Joken ja Bad Bloodin. Joke perustuu maineikkaimpaan Batman-tarinaan, jossa Jokeri yrittää tehdä komisario Gordonista hullun. Bloodissa Batman katoaa, mutta sekunda-sci-fi-Batmaneja sikiää kuin sieniä sateella. Piirretyssä mätkinnässä on yhä sitä jotakin lapsuuteni sankareiden vain heiteltyä toisiaan ja hihittelen, kun piirretty Lepakko-nainen iskee naisen. Kunnioitan ja loukkaan kolmikkoa antamalla pätkille saman neutraalin arvosanan. Jos et tunne Bätsmania, koe Bätsman Begins, mutta jos tiedät Nightwingin olevan entinen Robin, pikakelaukset menevät täydestä, vaikkei sähköä ampuvaa mutanttia tai Jokerin siamilaisia veitsenheittelijöitä selitettäisi. "Mysteeristä", "psykologisesta trilleristä" ja tilannekomediasta koostunut putkeni tuntui samalta kuin sarjakuvien ahmiminen Marvel Unlimited -palvelusta: sujuva ja värikäs humpuuki rentouttaa ja puuroutuu yhteen.

Ostin yläasteella sarjakuvan, jossa on Harley Quinnin syntytarina. Siitäkin syystä pojat kiusasivat, vaikken edes maininnut onanoineeni, joten alleviivaan pride-luonteisesti, että olen pieru-Harleyn puolella ja muutamaa palvomaasi sankarileffaa vastaan arvosanoistani päätellen. Erityisesti Batfleckin selittelyseikkailuihin verrattuna näiden pikanuudelipiirrettyjen sisäinen logiikka on kivuttomampaa.