Voi ei, ninjasateita ja maanjäristyksiä! Netflixin ylipitkät Marvel-sarjat ovat olleet parhaimmillaan, kun sankarien kiistat Kingpinin ja Kilgraven kanssa ovat käyneet henkilökohtaisiksi. Sigourney Weaverin näyttelemä uusi konna Alexandra ei kollegojen tasoa lähentele, mutta huteran mummelin vaisuudessa on oma viehätyksensä, koska hahmo sidotaan tuttuun ninjasoopaan samalla kun hänen todellisuuteen ankkuroitu puolensa esitellään. Henkiin herätetty Elektra on hänen lemmikkinsä, josta hän vaikuttaa välittävän. Hän ei käkätä pahuuttaan. Tahdoin tietää, miksi tolkun muori juonii kohtuuttomia. Puolivälin tienoilla muinaisen järjestön suunnitelmasta ja hierarkiasta on paljastettu olennaisin. Sarja alkaa putputtaa tyhjäkäynnillä, vaikka kestoa on vain 8 jaksoa.

Daredevil suorittaa naamapalmut, kun ninjat ja niitä pieksevä mestari Keppi palaavat häntä kiusaamaan. Jessica Jones ja Luke Cage hämmentyvät, vaikka kumpikin on Teräsmiehen esiaste. Superdorka Fistaaja-Iiro uskoo olevansa legendojen ennustama sankari, joten herra kikkarapää pärisee, kun asiasta saa puhuakin. Jätin Iron Fistin oman sarjan katsomatta Cagen venyttyä yliajalle, enkä takuulla katso sitä tässä vaiheessa, vaikka nautin kunkin sankarin aurasta. Se, etteivät kaikki tahdo liittoutua, vaikka uhka on selkeä, on yhtä kankeaa kuin Fistaajan puheet kohtalosta, joten tämähän on melkein tasapainoista. En tiedä, onko se tekijöiden reaktio Fistaajan sarjan saamaan kritiikkiin, mutta hän on dorka jokseenkin virallisesti: Cage kutsuu häntä etuoikeutetuksi. Ninjoja fistauksen salaisuus kiinnostaa. (Mikä siinä on, että aina kun maa tärisee Sigourneyn sotkeutuessa muinaiseen pahuuteen oudossa rakennuksessa New Yorkissa, "avaimenhaltija" on dorka?)

Tarinaa on niukasti. Elektra on tehokas ja vihjailun aikana Alexandran ylimielisyyden pilkahdukset kutkuttavat, mutta yleisesti ottaen ninjajärjestö Käsi on laimea uhka, joka ei saa aikaan mitään kouraisevaa. Typeryyden huippu on se, että rivininjat vaikuttavat loppuvan kesken, kun Elektra on tappanut muutaman treeneissä - illuusio ei ole tarkoituksellinen. Alexandran ja Elektran väleille tekee hyvää, ettei pahuutta vedetä överiksi, mutta elämyksellisen saatanallisuuden pitäisi hiipiä nurkan takaa lopulta. Elektran henkisessä kehityksessä on isoja aukkoja, mutta toisaalta elämämme tarkoitus Game of Thrones kieltäytyi käsittelemästä henkiin heräämistä millään lailla. Kingpinin uhoamista muistelen yhä, näitä käsihommia en.

Vain alussa sarja hyödyntää sankareiden elämää siten kuin oletin. On asianajaja, yksityisetsivä, naapurustonsa nuorisosta välittävä nalle, elämäntapahihhuli ja sivurooleissa hoitsu ja kyttä: Käden mahti ulottuu kaikkialle, joten monen rintaman sota ei leffaan mahtuisi? Mahtuisi se, helpostikin. Osapuolet lähinnä mätkivät. Välissä rupatellaan tunti milloin missäkin. Pidin pulinasta, koska pidän rooleihinsa istuvista aarteista, mutta älä kysy, mitkä olivat puheenaiheita. Se ei montaa muutosta vaatisi, jos vaikkapa Jessica kirjoitettaisiin kokonaan ulos sarjasta, mutta jos olet samaistunut tähän alkoholisoituneeseen narisijaan ja myös idealistiseen vammaiseen ja lempeään linnakundiin ja heidän tapoihinsa kehittyä ihmisinä, tietenkin on jännää saada heidät riviin.

Höpinä on pääpiirtein sujuvaa (ainakin jos hyväksyt Fistaajan olevan vitsi), mutta kun juoni etenee tai johtaa mätkintään, ohjaajat usein kadottavat pallon ja hahmot teleporttailevat kiusallisen kätevästi. Toiminta ei muutoinkaan näiden sarjojen parhaimmistoa ole. Ihan kivan mätkinnän ajoittaisen sekavuuden mainitseminen saattaa olla nipotusta tv-sarjan arvostelussa, mutta eritoten Daredevilin sarjaa tehtiin siinä hengessä, että nyt käsityksesi tv-toiminnasta muuttuu. Tämä intohimo alkaa olla tyystin tiessään, ellei se kadonnut jo show'n alkuperäisen vetäjän mukana. Katson silti jatkossakin kaiken, missä vilahtaa Charlie Coxin sielukas DD.