Kehno mysteerijännäri A Cure for Wellness on hauska vitsi, jos pidät vitseistä, jotka alkavat naurattaa muuten vaan, kun iskulauseen alustamisessa menee ikuisuus. Idioottimaisen loppuratkaisun pääpiirteet ovat arvattavissa noin puolitoista tuntia etukäteen kuten tapauksessa Suljettu saari, mutta siinä missä Martin Scorsese teeskenteli teoksensa olevan vakava, Gore Verbinski iskee silmää ja syleilee huonoa makuaan. Aavemaisuuden, mahtipontisuuden ja joutavan tyhjäkäynnin suhde on outo, mutta farssimaisimmillaan leffa vaikuttaa itsetietoiselta.

Alku lupailee helppotajuista yhteiskuntakritiikkiä. Dane DeHaan näyttelee Lockhartia, joka on nuori bisnesmies ja kiero kuin kollegansa. Firma on vaikeuksissa, joten johtokunta tarvitsee syntipukiksi herra toimitusjohtajan, joka on paennut juppilan paineita sveitsiläiseen vuoristokylpylään ja "löytänyt itsensä". Lockhart alistetaan juoksupojaksi. Sveitsissä hän oppii, että kylpylä on standardienmukainen mesta eurofobisten jenkkien mielikuvituksesta: henkilökunta pitää tiukasti kiinni mystisistä säännöistä jäykästi hymyillen, eikä Lockhartin esimies muka ole tavattavissa. Asiakkaaksi puolivahingossa päädyttyään Lockhart nuuskii paikkoja kuten tuhannessa tarussa. Laitoksessa harrastetaan muutakin kuin nudistimummoja ja kuviokelluntaa.

Tarina on ylipitkä, mutta DeHaanin vuoksi en pitkästynyt. Hänen lepäävää nilkkinaamaansa hyödynnetään ansiokkaasti. Sekunnin vilkaisu myy hänet kokoomuksen kannattajana, mutta tehokkaasti sekin ilmaistaan, että hän on traaginen hahmo, johon isän kuolema on vaikuttanut. Hän näyttää hieman kalpealta, sairaalloiselta ja haavoittuvaiselta jo ennen kuin potentiaalisesti paha aksenttitohtori Jason Isaacs tarjoaa diagnoosin. Päättäväisyys ja uhma pitävät Lockhartin käynnissä. Kärjistyvät kauhut pyrkivät riistämään häneltä kipinän ja siitä kumpuavan karisman. Kun tähän lisätään se, ettei hän saa juuri mitään aikaan 146 minuutin hotellileffassa, suhteeni häneen oli elämyksellinen: kannustin häntä ja nauroin päin hänen naamaansa.

Tohtori Isaacsin mukaan hoidot voivat johtaa hallusinaatioihin, joten pimpeli pom taas: varmaa on vain se, että osa tapahtumista on unta, vai onko? Ankeriaat hyökkivät Lockhartin kimppuun eri olosuhteissa. Mysteerimimmi Mia Goth sukeltaa sekaan, mm. jotta mainoksiin saadaan seksiä. Lockhart järkevästi epäilee, että hotelli yrittää kyniä varakkaat asiakkaat lumehoidoilla, mutta toisaalta hän innostuu koomisen nopeasti historiallisesta taustatarinasta, jossa aateliset ilkeilevät. Se selkeä yhteiskuntakritiikki tuppaa unohtumaan. Lockhartin bisneksistä ei kerrota paljoa, eikä muista asiakkaista paljastu sen vertaa, joten on kaukaa haettua ajatella vaikkapa, että porvarit "maistavat omaa lääkettään"; soteuudistus tai Trumpcare eivät mielessä käyneet.

Verbinski löytää toisinaan omintakeisen tyylin (viimeksi: Rango) ja usein elementit ovat ristiriitaisia (The Lone Ranger). Cure unohtaa useitakin ideoita eteenpäin ryniessään, eikä se jaksa kehitellä tyylikkäitä otoksia junan ikkunoiden heijastuksista alati, mutta kun sankari saattaa olla pöpi, sekavuus on aina myös ominaisuus. Eräässä vaiheessa pidin asetelmallisia lavasteita tutun henkisinä, joten tuumin itseäni huvittaakseni, että Lockhart saattaa houria olevansa tietyssä musikaalissa, jollaisissa nousukkaat käyvät muodin vuoksi. Kun kaukaa haettu teoria jatkoi vahvistumistaan ja Verbinski vaikutti lyövän kielen poskeen, en tiennyt, onko sekaisin hän, minä vai Lockhart. Muun muassa se oli hilpeää. HEH. Tuskin kukaan samaa mieltä on, mutta näin huonosta leffasta voi pitää monella tavalla.