Mainoksista päätellen tragedian kokenut Caesar-apina kävelee eteenpäin etsien itseään ja mahdollisesti liittolaisia, ennen kuin apinat ja ihmiset mätkivät ratkaisevasti. Tahdommeko tätä? EI. EI! Sota apinoiden planeetasta kertoo hieman erilaisen tarinan. Se on verrattain yksinkertainen, mutta se tuntuu tuoreelta hidastempoisen kerronnan ja uskomattomien erikoistehosteiden johdosta. 60-luvun alkuperäisteos tuomitsi ydinpommeja virittelevän ihmiskunnan shokkilopetuksella. Uuden version uuden version jatko-osan jatko-osa ei yritä kehittää vastaavaa hetkeä, mutta sillä on omat tapansa ampua yli herkullisen teatraalisesti ja päätyä runolliseen, varoittavaan johtopäätökseen.

Ihmisten avulla leffa kertoo, miten sivilisaatio murtuu ja apinoiden avulla se muistuttaa juurista. Intiimi kerronta ja raamatullinen mytologia kohtaavat. Lähikuvissa apinanaamat ovat inhimillisempiä kuin ihmisillä, sanoo katsekontakteja vieroksuva kriitikko. Täten se saattaa olla eduksi, jos sinäkin pidät enemmän Disneyn piirretyistä kuin tämän leffan sotaisimmasta eli harhaanjohtavimmasta julisteesta. Upeita otoksia täynnä oleva teos kyllä sisältää mahtipontista pauketta ja rätinää ja sodan ajasta se kertoo, mutta kahden joukon törmätessä se on kiinnostunut päähenkilön psyykkeestä ja riitaa laajemmista teemoista, eikä tää löis tätä -leikeistä.

Eritoten jälkimmäisellä puoliskolla, kun nappulat ovat asemissa, eikä sääntöjä tarvitse arvuutella, apinat ovat taianomaista seuraa. Viittoen ja öristen kommunikoivat ovat eksoottisia mihin tahansa rölleihin verrattuna: on palkitsevaa löytää niiden sielu ja äly. Caesar ja pari muuta puhuvat jo kuin ihmiset antaen vainun tulevaisuudesta. Poikkeustapauksen arvo pukee heitä, mutta alussa tasapaino ei ole ihanteellinen. Artikuloivia apinoita saisi olla pari lisää, jotta leffa tempaisisi mukaan jo alustaessaan: sanaton kerronta on kaunista, mutta tekstitetty viittominen on temppuilevaa sanallisuutta. Caesarin perhe-elämän merkitykset näkyvät hänen kasvoillaan, mutta sen käsittely noin muuten on onttoa verrattuna puhuvien ihmisten elokuviin.

Ihmisten tukikohtaa koskeviin kuvioihin voitaisiin siirtyä joutuisammin, jos nipottamaan aletaan. Kyrsiintynyt Caesar köpöttelee hetken törmätäkseen kätevästi pariin yksityiskohtaan. Noin ensimmäisen askeleen jälkeen hän hyväksyy mukaan satunnaisen viattoman ihmistytön, joka myöskään ei puhu: ymmärsin ideat, mutta pyöräytin silmiä laajentuvalle mykkyydelle. Kun Caesar tapaa höpöttävän simpanssin, joka on suunnattoman ruma ja herttainen, elokuva piristyy ja loppuun saakka se paranoo.

Edellinen osa oli väistämättömän väliaikaratkaisun odottelua. Caesar oli oikeassa, mutta sillä ei ollut väliä ja olennainen useimmista hahmoista tiivistyi 1-2 sanaan. Tällä kertaa Caesar yrittää olla taantumatta vihaajaksi, kun lajien välit ovat pilalla. Simppelit apinat simppelisti ansaitsevat sympatiat ja lähes kasvottomia ihmisiä johtaa psykopaatti, mutta ei yksinkertaisen tarinan tarvitse olla ontto: teemojen puhtaus voi olla niille eduksi. Tekijät ovat jo vuosia kuvailleet Caesaria apinoiden Moosekseksi. Tämä osa antaa lisää merkityksiä legendalle, jonka varaan sivilisaatio on rakentuva.

Woody Harrelson on pätevä kelminä, joka selittää, miksei hän omasta näkökulmastaan voi olla muuta. Edellisen osan johdosta muutama apina palvelee mieluummin häntä puoliorjana kuin kumartaa Caesaria, mikä on yksi lukuisista mielleyhtymiä aktivoivista yksityiskohdista. Woody muistutti äskettäin, ettei tiimi uskonut Donald Trumpin presidenttiyteen kun leffaa kuvattiin, mutta ei se sattumaa ole, että paha Woody on luvannut rappioituneelle kansalleen lihavamman puolustusbudjetin ja muurin, jonka apinat maksavat: teemat ovat yleispäteviä. "Apinoiden" planeetalla pahimmat pelkurit äänestävät valtaan pahimmat psykopaatit ja järjen ääntä kuunnellaan vain, jos ajat ovat niin hyvät, ettei psykopaatti tahdo riskeerata hyvinvointiaan järjen ääntä teloittamalla.

Caesaria näyttelevä Andy Serkis tulee saamaan elämäntyö-Oscarin muun muassa tämän hahmon johdosta (ellei hän ensin saa "elämäntyö-Oscaria", kuten DiCaprio sai The Revenantin varjolla). Ensi keväänä se ei tapahdu, mutta tehoste-Oscarin pitäisi viimein loksahtaa, sillä apinat ovat entistä uskottavampia, ellei näköni ole täysin mennyt. Modernit animaatiohahmot menevät usein täydestä, kunnes otos ihmisestä muistuttaa, mikä on totta. Tällä kertaa en menettänyt otetta fantasiasta koskaan ja vielä myöhäänkin pienetkin hetket pistivät kylmät väreet liikkeelle, koska uskoin ennennäkemättömään. Käsikirjoituksessa on parantamisen varaa, mutta kuvakerronta on vuoden ehdotonta kärkeä.