The Founder on hereillä pitävää Wikipedian kuvitusta, joka hetkittäin lupaa parempaa ja ohimennen myöntää olevansa kuvitusta turvautumalla arkistomateriaaliin. Veljekset Dick ja Mac McDonald kehittivät tehokkaan pikaruokalafkan. Pyörä keksittiin uudestaan: "hioimme pois kulmat". Pyörän nähtyään muuan Ray Kroc keksi vankkurit. Ehkä kyse oli pyörän päälle kyhätystä laatikosta, mutta Kroc pääsi veljeksiä pidemmälle, eikä enää tarvinnut heitä. Hänen ansiostaan McDonald's ruokkii päivittäin prosentin ihmiskunnasta. Jos veljekset saisivat päättää, ruoka olisi vähän parempaa, kuten se on legendaarisilla nakkikioskeilla, jotka eivät ketjuihin kuulu. Johtopäätös: se riippuu siitä, miten rapeita ovat lähimmät ranskalaisesi, mutta tsempataan vaikka.

Kroc on leipäkoneen tasoisia ihmeitä kaupitteleva helppoheikki, jolle hidas ja kankea asiakaspalvelu on tullut tutuksi tien päällä. Mitä, häh, ei voi olla totta, änkyttää hän silmiä pyöritellen, kun McDonald's ojentaa hampurilaisen hetsillään ja sen saa syödä. Hän on rakastunut. Leffa pääsee vauhtiin lievän ylinäyttelyn ja vastaavien epämukavien kärjistysten jälkeen, kun McDonaldin veljekset selittävät, kuinka he pistivät paikan pystyyn vaihe vaiheelta. Tehokasta kokkausta kuivaharjoiteltiin tenniskentällä. Kohderyhmää pyrittiin rajaamaan turhia tuotteita karsimalla. Liukkaasti etenevään montaasiin kuuluu vastoinkäymisiä, jotka tekevät siitä kauniin: niin se menee, että elämä on taistelua, mutta onnistumisen jälkeen viisastellen kaikki voi tuntua harmoniselta. Kun yrittämisen ja luovuuden hyvät puolet ovat vahvana mielessä, paluu Krocin, eli ketkun näköisenä syntyneen Michael Keatonin seuraan on astetta kiinnostavampaa.

Kroc on itsekeskeisyyden korruptoima opportunisti, jolla on visioita. En usko tällaisten tyyppien kykenevän onneen, mutta uskon heidän kykenevän yleispätevään hyvään vaikka sitten vahingossa. Kroc loukkaa veljeksiä, eikä tee heistä miljardöörejä, mutta jos olisin pyhä Pietari Taivaan porteilla, olettaisin kirjassa lukevan, että hän tienasi rahaa heillekin. Kukaan ei usko nilkki-Krocin ihmarteleviin myyntipuheisiin alkupuolella. Veljeksille hän puhuu eri tyyliin, koska hän on innoissaan. Veljekset ovat aikuisia, eikä heitä ylipuhuta, vaan he tahtovat osan innosta. Dick on aivot (hiljaa, naiset) ja hän on jo yrittänyt laajentumista, mutta loogisena herra Spökönä hän ei jaksa kiihkoilla enempää. Leffan mukaan taloudellisen riskin ottaa Kroc, joten tarinan sankari hän on kaikessa epämiellyttävyydessään. Mäkkäriä ei kannata tämän vuoksi boikotoida, mutta makkaraperunat saattavat tuntua hetken kulttuuriteolta.

Veljekset painuvat taka-alalle, kun Kroc nostaa ketjun suosioon verrattain vaivattomasti kuten leffojen rock-bändit ryhtyvät yhtäkkiä myymään miljoonia levyjä. Ja kun imperiumi on kasassa, alkaa sopimusten yksityiskohtien ja muiden varjopuolten veivaus. Veljekset antavat Krocin kasvaa niin suureksi, että hän ottaa mitä haluaa. Tuo ja monet yksityiskohdat kertovat totuuksia elämästä, jos rajusti yksinkertaistaen. Ohjaaja John Lee Hancock on erikoistunut perushömppään, jollaisen kritisointi voi johtaa ajatusluuppeihin. Voin taas urputtaa mystisestä hukatusta potentiaalista, mutta ehkä leffa on ajatuksia herättävä ollakseen kevyt - siviilit tekevät näiden asioiden kanssa sovun nopeammin. Petyin veljesten passiivisuuteen ja Krocin ja rouva Krocin suhteeseen. Toivoin sivuhahmojen kommentoivan selkeämmin herra Krocin kroonista ja yhä avoimempaa sieluttomuutta.

Keaton on ihan hyvä, vaikka hän ja Hancock (= muu leffa) eivät ole täysin samalla aallonpituudella. Kun Kroc on hukassa tai epävarma, realistisesti rupsahtanut mutta teräväkatseinen Keaton vaikuttaa kärsivän nahoissaan; hän ei raavi, mutta tahdoin raapia häntä. Kun Kroc on enemmän tai vähemmän vilpitön, en edelleenkään taloa häneltä ostaisi, mutta leipäkone kelpaisi, jos olisin sitä jo etsimässä: Kroc elää, kun hän saavuttaa tai uskoo saavuttavansa. Saatana hän ei tahtoisi olla, mutta onttoa mytologisen konnan makua erittyy, kun kukkomaisuuden kasvua ei päästä tutkimaan tasa-arvoisen vastapelurin avulla.