Resident Evil: The Final Chapter
Ensi-ilta: | 19.06.2017 |
Genre: | Kauhu, Sci-fi, Toiminta |
Ikäraja: | 15 |
The Final Chapter unohtaa kaiken tuon. Tekoäly on kiltti ja kumiukko paha. Alicella ei ole supervoimia; unohda myös sivuhahmot ja konsolieeppisyys. Budjetista on silpaistu kolmannes, joten sarjan pääpiru Paul WC Anka Anderson joutuu kehittämään hitusen tarinaa ja lähestymään toimintaa eri asenteella. 3D-kameroilla kuvatuissa edeltäjissä hahmot kääntyivät 90-asteen kulmissa ja lentelivät kiiltokuvamaisesti. Anderson käyttää nyt säästeliäämmin värejä ja antaa pienen kameransa heilua. Sekä patsastelua että impressionistista tärinää on helppo kritisoida, jos et tykkää, mutta väittääkseni Andersonilla on silmää: hänen visionsa ovat onttoja, mutta toteutus on terävää ja energistä silloin, kun sillä on väliä. Kun rauniokaupungin puunaamat taistelivat pyrotekniikalla zombielaumoja vastaan, tahdoin pinnistää kylmät väreet liikkeelle, mutta olin tyhjentää suoleni ensin.
Aluksi Alice kiihkoilee yksin. Hänen on palattava ykkösestä tuttuun laboratorioon, koska kaiken kumoava ihmelääke oli siellä koko ajan. Totuus maailmanlopusta valkenee. Lähes kaikki on ristiriidassa huterien muistojeni kanssa, joten oletan kaiken olevan vinossa. Niin tai näin, edellinen osa on niin imbesilli, että kiinnitin enemmän huomiota sisäisen logiikan häivähdyksiin kuin sen puutteeseen. Kumiukkoa surkeampaa hahmoa saa etsiä, mutta tarinaa oli viimeksi niin vähän, että hänen selityksensä istuivat tyyliin ja hymyilyttivät. Muuttunutta tyyliä puolestaan tukee henkiin herätetty herra käheä Iain Glen, joka on kehittänyt karismaansa Game of Thronesissa. Hän ja Alice vihaavat toisiaan uskottavasti. Yllätyin kuin puukkoa munuaiseen odottava slummiope yllättyy aidosta ainekirjoituksesta.
Jos Anderson olisi nuori, hän vaikuttaisi kehityskelpoiselta. Toisinaan hän ajattelee liikaa ohjaajana ajateltuaan liian vähän kirjoittajana, mutta tällä kertaa taikatimantilla aivopesty cosplay-missi ei kyttää S/M-Millaa maailman punaiseksi filtteröivillä sateenvarjosilmillään leffan käyttäessä konseptitaidetta siirtyminä. Maailma on likainen. Kehnot animaatiohirviöt pidetään varjoissa. Luvattu sota unohtui, mutta mittakaava on soveliaan suuri. Vaikkei Alicen matkaan tarttuvaa tykinruokaa syvennetä, leffa profiloituu turvallisen kliseiseksi selviytymiskauhuksi. Loppuvaiheen selittelyt musertavat illuusion katu-uskottavuudesta, mutta selittely päättelee saagan, joten leffa on yhä johdonmukaisempaa elokuvataidetta kuin uusi The Mummy. Kunnioituksesta Millaa kohtaan tämä oli nähtävä ja on kiva, ettei fanilta riistetä itsekunnioituksen rippeitä.
Zombiet pitäisi kieltää, mutta edes tämä sarja ei pääty aidosti, sillä uusi versio on tekeillä. Moni toivoo, että se tekee pelisarjalle kunniaa, mutta en ole varma, millainen tuo uskollisempi versio olisi. Jos pelasit ensimmäistä, kun se oli uusi, tai kun se oli kaunein peli ikinä GameCubella, on selvää, ettei Anderson ole taltioinut sen mystisyyttä, mutta nähdäkseni iso osa mystisyydestä johtui siitä, ettei ollut varmaa, onko ahdistavan kankeasti ohjautuva peli mahdollista läpäistä. "Samantapaisen" tunteen Anderson on tarjonnut, eikä pelimaailman keskimääräinen idioottimaisuus takuulla tule yllätyksenä, jos otat kapulan kouraan ensimmäistä kertaa nämä leffat nähtyäsi.
Keskustelut (5 viestiä)
22.06.2017 klo 08.53 2
22.06.2017 klo 10.12 4
25.06.2017 klo 03.15 4
Mutta nyt se on täällä. Eturauhanen puristaa ja puristuu kuin viimeistä päivää. Olenko elossa vai oliko se vain elossa olemisen kuvajainen? Kuin villihanhien paluumuutto kohti sitä jotain, ei tämäkään ole muuta kuin pelkkä kommentti keskinkertaisuuden erämaassa. Saako lukija selvää vai ei? Aika näyttää. Tänne peräpohjolaan se näyttää valoisalta. Mutta yöllä pimeämmältä. Entä se eturauhanen, eikö kukaan ajattele nesteitä tuottavia rauhasia? Poistuin elokuvateatterista ilman suurta tunnetta. Ensi vuosi, kuka siitä välittää. Onhan meillä tämä vuosi.
27.06.2017 klo 16.57
Sekoitetaanko tämä nyt siihen Resident Evil: Vendetta elokuvaan? ? ?
20.04.2018 klo 21.10