Imperium
Ensi-ilta: | 08.05.2017 |
Genre: | Draama, Rikos, Trilleri |
Ikäraja: | 15 |
Naisen suojatti on Harry Potter, tai ei: nämä verrattain vähäeleiset, mutta jämäkät suoritukset vahvistavat, että Daniel Radcliffe on Potterin kaavun karistanut. Radcliffen Nate Foster on äidin kampaama nörtti, jossa kokeneempi agentti näkee potentiaalia. Radcliffen katseen syvyys myy sen, että nörtti tarvitsee vain tovin aikaa valmistautua leijonan kitaan. Mutta miten älykkö soluttautuu ns. elämänkouluun? Sintti esittäytyy sotaveteraaniksi, joten hän voi luontevasti yllättää rintaansa paukuttavat skinit jännällä militarismilla. Pomonilkki vaikuttaa olevan sen verran lähellä satasen viivaa, että hänen pitäisi kyseenalaistaa tulokkaan liian näppärä selittely. Toisaalta, kun trillerin pyörä pyörii jo, se on ominaisuus, kun et ole varma, tekeekö hahmo tai elokuva pieniä virheitä.
Kuulapäät ovat esitellyn kulttuurin pummiosastoa. Nate tutustuu myös "konservatiiviseen" radiojuontajaan, joka on melko konservatiivinen verrattuna aitoihin mielipuoliin, jotka intoilevat Donald Trumpista silmät päästä pullistuen. Myös hihanatsit ja kolmen K:n Supermarket saavat mainosaikaa. Eräällä partasuulla on luontaista nallekarismaa, mikä tekee vakaumuksesta aromikkaan uhan: nalle ei huuda, vaan odottaa. Ja on herra, joka kelpaisi Natsi-Saksan propagandaan: suoraselkäinen unelmanaapuri on hyvä isä, jos lasten mutiaispuheet sivuutetaan. Todellinen rasisti löytäisi valikoimasta veljen, mutta Naten on tasapainoteltava ristiriitojen välillä ymmärtääkseen keneen keskittyä.
Asiayhteydessä luettelomaisuus toimii. Useita katselukertoja kokoelma pintaraapaisuja ei kestä, mutta mitä tutummaksi kaikkien äärityyppien mölinä ja uhriutuminen on käynyt, sitä miellyttävämpi taiteen näennäisen ymmärtäväinen asenne on. Imperium toteaa jonkun olevan tyhjäpäinen räyhäjätkä, toisen vain kaipaavan sellaisten suojelua ja joidenkin puhuvan pötyä lämpimikseen. Pari perustelua rasismille lausutaan, joten leffa ei karju, että rasisteilla on niukasti kokemuksia erilaisuudesta, vaikka se tunne käytännössä jääkin, kun kuulapäät kyräilevät keskenään. Se on osa mysteeriä, onko päähenkilö visionääristen rasistien jäljillä ensinnäkään, mutta jotkut ehdokkaat osaavat esittää rajoittuneet mietteet niin luontevasti, että valmiiksi samaa mieltä oleva pässi nyökkää.
Savukiekurointia ei tarjota, mutta ristejä sytytetään ja valikoiduissa kohtauksissa on asiallista minibudjetin kiihkeyttä; kameramies osaa kaatua, tms. Luonteva leffa lipui ohitseni silkkisemmin kuin moni teoriassa erikoisempi työ. Osa ansioista vetoaa alitajuntaan, jos on vedotakseen. Imperium ei ole ravisteleva teos, "jossa aatteet kisaavat päähenkilön sielusta", mutta kun sulkeutunut sankari hitusen kehittyy, on helpompaa sisäistää, että synkätkin jätkät ovat - tai ovat olleet - matkalla. On kiusallista kiitellä hienovaraisuutta, kun filmistä löytyy mm. mistä lie Last Action Herosta karannut karjuva kyttien esimies, joka ei usko alaisiinsa, vaikkei hän ole aktiivinen vastavoimakaan. Somaa (ja hyytävää) se silti on, kun selkeät roistot vaikuttavat kykenevän muuhunkin perusinhimilliseen toimintaan kuin mitä ruudulla näkyy.
Keskustelut (3 viestiä)
17.05.2017 klo 03.49 1
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
17.05.2017 klo 14.42 3
17.05.2017 klo 17.50 1