On pirun hyvä, että tiedämme jo perusteet pyöreän pöydän ritareista ja lampien oudoista lyyleistä, joiden toimittamat miekat toimivat valtioiden kulmakivinä. Kun uusi Arthur vartoo kohtalonsa täyttymistä, hän saa tietää, ettei hän voi mennä mökö-mökömaahan. Minne? Miksei? Nyt hän on siellä. Voi ei, jättiläishirviöitä! Ne ovat vitsi. Arthur on täyttänyt tavoitteensa. Miten niin on? Minkä tavoitteen? En tiedä, mutta hän näkee taas videopelimäisen vision, jossa kipinät rätisevät ja miekat hehkuvat. Visio ei ole käsittämätön, vaan se selittää aiemman käsittämättömän vision. Näin toimii ohjaaja Guy Ritchien ensimmäinen ja viimeinen keskiaikafantasia.

Itseään kunnioittava maisteri keksisi helposti perustelut yhden tähden arvosanalle. Leffa on sekava ja pääpiirtein tylsä. Toisaalta olisi ihme, jos Ritchien fanit eivät saisi tästä mitään irti. Miehen anarkistinen ja kujeileva tyyli tukee parhaiten pieniä rikoskomedioita, mutta mauste se on. Fantasiat hakevat usein jämäkkyyttä pompöösibriteillä, jotka lausuvat "you have insulted my honor, dear sir". Ritchie hallitsee sen toisen, yhtä rikkaan tyylin, jossa pubijuntit ärähtävät "I don't need this bollocks, mate". Kun katu-uskottavuutta pääsee kehittymään, siirtymä joukkokohtaukseen tai Skeletor-meininkiin saattaa kutkuttaa. Niitä tyylejä Ritchie ei hallitse, joten tunnelmat lässähtävät pian entisten kolamainostajien sieluttomalle tasolle. Kun se pöytä lopulta nähdään, Ritchie traagisen selkeästi jää "it's a bloody furniture, mate" -mielentilaan, vaikka legendan perusidea sallisi sankareiden kehittyä tyylikkäästi junteista ritareiksi. Pöytä on pyöreä, koska paikallaolijat ovat tasa-arvoisia - kuten pubeissa.

Enimmän aikaa Ritchie selittelee mitä tapahtui muinoin tai tapahtuu seuraavaksi. Vaikka kaikki tämä kuvitetaan, selittely on selittelyä: kerronta pirstaloituu, hahmojen ja suhteiden kehitys mukaanlaskien. Jos et putoa kärryiltä koskaan, vaikket ole huulen pärisyttäjä, minulla on nuoruusiän dementia. Himmeässä johdannossa Eric Bana on Englannin kunkku. Velhot ja metsäläiset hyökkäävät kerrostalon kokoisilla norsuilla, mutta niiden silmävalot sammuvat, joten Bana voitti, joten hän teleporttailee sinne sun tänne ja nyt hän onkin hävinnyt. Jude Law näyttelee hänen veljeään, jota itkettää, mutta hän onkin roisto, eli uusi, paha kuningas. Kuten mainittua, osa puuttuvista palasista tarjotaan myöhemmin. Tärkeitä ja arkisia kohtauksia siirrellään fiilispohjalta. Kun Arthur saa uusia matkatovereita, mitä hän murjaisee aluksi? Näet sen matkan lopuksi.

Niin juu: Arthur on Banan poika. Aikuisena Arthur vetäisee isin miekan kivestä, todistaen monarkian olevan syvältä Jeesuksesta. Johdantoa seuraava montaasi esittää sekunnin pätkissä, kuinka pahuutta paennut piltti-Arthur varttuu kunnialliseksi katurotaksi. Hämmennykseni kasvoi vielä hetken, mutta montaasi on pärisevän energinen ja olin sen päätyttyä kiinnostuneempi jatkosta kuin ranteiden viiltelystä. Charlie Hunnam on kelpo Arthur. Hänellä on vitsikkään ryökäleen karismaa, lihaksissa on lihaksia ja asiaankuuluvaa jalopiirteisyyttä löytyy. Kun Ritchie malttaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, on helppo nähdä toiseen todellisuuteen, jossa häntä ei potkita palleihin tulevan viikon ajan. Nautin myöhäisestä takaa-ajokohtauksesta, jossa kiihkoillaan ilman kertojien virnistelyä. Juonta en enää seurannut ja muutamia olennaisia sivuhahmoja en muistanut nähneeni, mutta apinan vaistoihin liike-energia vetoaa.

Jokainen hirviökohtaus herättää kysymyksen "miksi". Ensimmäisen jälkeen tuumit, että leffa tahtoi asettaa panokset eeppisiksi, mutta se oli isoin kohtaus. Viimeisen pedon iskiessä näyttelijöillä ei ole ymmärrystä siitä, mitä tapahtuu ja miksi juoni ratkeaa itsestään. Satuilisin kernaasti, että motivoitunut katsoja löytää Ritchien impressionistisesta kaaoksesta kaikki olennaiset elementit, mutta en käytännössä tuntenut mitään yhdenkään käänteen aikana, tai edes aistinut, minkälaisen maailman kohtalo on vaakalaudalla ja miksi; miksi todella. Niin paljon kuin tahdoinkin pitää mudassa karjuvasta pubikuningas Hunnamista, leffa ei luo hahmoja, jotka reagoivat yhtenäisellä logiikalla kaikkeen sisältöön. Arvosanan on oltava varoitus, vaikka tahtoisin antaa bonusta persoonallisuudesta tai säälistä.