Guardians of the Galaxy on kompuroiva kompromissi, joka tuntui puristavan leffaksi tv-sarjan pilotin ja huipennuksen. Itsekeskeiset kukkoilijat halailivat heti, joten herra halko keksi sanan ja galaksia uhkaava lekasmurffi kaadettiin tanssikilpailussa. En lytännyt teosta, vaan tahdoin 20 tunnin version ja 60 tuntia jatkoa. Elämääni mahtuisi uusi Farscape, eli rento avaruusooppera, jossa leikitään sci-fillä, otetaan muppetit vakavasti ja perusrealistisesti ajatellaan (sinisillä, suomuisilla, puhuville kasveille kuuluvilla) sukupuolielimillä. Farscape on kaikki, muistaakseni. Guardians of the Galaxy Vol. 2 ei edelleenkään ole tv-sarja, mutta se on kuin kolme jaksoa, joiden välistä ei puutu kuin mainokset. Vetäisin vessasta kaiken muun, mitä Marvel kyhäilee, jos saisin lisää.

Captain America: Civil War koetti asettaa peruskonnan pallille pakan sotkevan jokerin. Vol. 2 onnistuu tässä: kaikki ei rakennu uuden sekundapeikon ympärille. Tarina hakee muotoa rytmikkäästi. Ällösöpöily ennen avaruusturskan suolestamista, videopeliviittaukset ennen robottibordellia ja muu vaikuttaa hallitulta viimeistään, kun irtovitseihinkin palataan. "Galaksin vahdit" suututtavat uudet työnantajansa. Pian heitä jahtaavat palkkionmetsästäjät, joita johtaa Tähti-Valtiaan entinen esimies Yondu. Tähti-Valtias on puoli-ihminen, joka Yondun vuoksi ei ole vielä tavannut isäänsä. Faija on Kurt Russellin näyttelemä elävä planeetta, josta en muuta sano.

Yondu on kuin Turbomiehen kätyri Booster, jota lapset potkivat karjuen kukaan ei tykkää susta. Tämän keski-ikäisen pultsarin taikanuoli on niin tehokas, että voima vaikuttaisi hevonsonnalta, vaikka planeetat posahtelisivat vieressä. Noin kaksi Yondu-figuuria meni kaupaksi, joten Disney Infinity kuoli. Jatko-osan suuri saavutus on Yondun pelastaminen vihaltani. Sylvester Stallone on mukana vain karjuakseen auktoriteetilla, kuinka sikana Yondu haisee! Jo varhain Yondu-parka osaa katua elämäänsä. En voi kuin antautua konkurssille: luottoraja paukkuu, mutta Yondu on enää hetken myynnissä? Omistan jo sen lekasmurffin.

Emme näe tällä kertaa, miten Thanos viljelee hometta perseessään, mutta herneenvarsi ja kyborgimustikka puhuvat Thanosin julmuudesta, koska he ovat hänen ottotyttäriään, jotka selvittelevät välejään. Kunnioitan Thanosia pikkaisen taas. Jos paljastaisin pari vitsiä, olisi vaikea uskoa, että mitään on mahdollista kunnioittaa, mutta ohjaaja James Gunn on ristiriitojen mestari, kun hän ei joudu käymään läpi listaa. Toiminta on usein leikkiä, joten miten sekaan sopii hyytävä otos kuolevan järkytyksestä? Otos toisaalta muistuttaa panoksista ja toisaalta tekee koomisista roistoista sen verran sadistisia, että heidän kuolemansa... naurattavat. Taitolaji tämäkin on. Gunn ei vesitä draamaa, vaan väittääkseni vaistoaa, milloin draama ei ole saavuttamassa potentiaaliaan ja spedeily täten voi pelastaa tilanteen. Toimivaakin draamaa on yhden seikkailun tarpeiksi.

Kehaisin herneenvartta eli Gamoraa ja hän on heikoin lenkki. Farscapen tavoin avaruuden murjottava soturitar (Gamora / Aeryn) ja maapallon virnuileva nalle (Star-Lord / John) kiehnäävät. Zoe Saldanan Gamora on eksynyt cosplaytyttö verrattuna Aeryniin, joka vaikutti vaaralliselta, dominoivalta ja silti haavoittuvaiselta. Noin muuten Vol. 2 selättää nostalgian, eli parantaa mielisairauden: vain harvat hetket ovat vääristyneet muistoissani riittävästi ylittääkseen tämän teoksen tason. Tähti-Valtias ei ole tullut yhtä tutuksi kuin John, mutta Chris Prattin karismassa on vastaavia ja persoonallisia aromeja. Mörrimöykyt eivät häpeä missään seurassa. Tukkijätkä Grootin vauvaversio olisi aarre yhä, vaikka lakkaisin nauramasta sille, miten täydellisesti se Vin Dieseliä nöyryyttää, että hänen kolmen sanan hahmonsa kimittää nykyään. Se on täsmälleen meikäläisen huumoria, kun tunteita huonosti ymmärtävä muskelivuori Drax hohottaa läpi leffan ja haukkuu uutta söpö-ötökkää, joka on liian pihalla loukkaantuakseen. Dave Bautista näyttelee kehnosti, mutta muun muassa tämä on ominaisuus, jolle omistaudutaan.

Leffa ei yritä olla "niin huono, että se on jo hyvä", mutta lavasteiden tyylikin ilmaisee, että Gunn kunnioittaa tyyliä, jonka vanhat avaruusoopperat "keksivät vahingossa". Kaikki on mahdollista ja hyväksyttävissä, kun kaikki on sopivasti vinksallaan. Muutama yli- tai alipitkä tai muulla tavalla lässähtävä hetki elokuvassa on, mutta samaa voi sanoa Yön ritarista ja Man of Steelistä, jotka nekin ylittävät Marvelin yleisen tason.