The Boss Baby
Ensi-ilta: | 12.04.2017 |
Genre: | Animaatio, Komedia |
Ikäraja: | 7 |
Tässä arvostelussa on liikaa juonipaljastuksia, sillä tämä on ensisijaisesti opas haukutun leffan avaamiseen. Mielikuvituksesta kertova teos palkitsee mielikuvituksen. Seitsenvuotias poika kuvittelee, että hänen rasittava pikkuveljensä on pomotteleva, juonitteleva ja aikuisen äänellä artikuloiva agentti vauvajärjestöstä. Poika sotkeutuu vauvan juoniin, eli ottaa vauvan leikkeihinsä ja oppii välittämään. Leffan hienous kumpuaa siitä, että vain minimaalinen osa kohtauksista sijoittuu todellisuuteen.
Villiin takaa-ajoon kuuluu välähdys, joka muistuttaa, ettei leluautoilla oikeasti kiidetä tuhatta ja sataa. Välähdyskään ei ole realistinen, onhan tämä animaatio. Kun päähenkilö todella innostuu, kolmaskin taso avautuu: maailma pelkistyy sarjakuvamaiseksi. Mitä siis pitäisi ajatella, kun vauva lentää ikkunasta läpi? Kun ylivilkas seitsenvuotias "teeskentelee" hoitavansa vauvaa "agenttipuuhien vuoksi", tarina on ymmärrettävä, mutta mitä ajattelet, kun piltit ajautuvat taisteluun lastenvahtina toimivaa transvestiittigorillaa vastaan? "Öh" on hauska ajatus.
Herkullisimmat tulkinnat vakiintuvat useiden katselukertojen aikana. Yritän olla arvostamatta tätä liikaa nyt, vaikka tarinassa tuntuisi olevan enemmän vertauskuvallista munaa kuin Pekka Töpöhännällä. Vauvat tehdään taivaallisessa tehtaassa? Jotkut tahtovat sinne takaisin? Jännitin, mikä on se onnellinen tai näennäisen onnellinen loppu, jolla pintapuolisesti kepeä pieruleffa yrittää mitätöidä synkimmät mietteeni, mutta nekin vain syvenivät.
Teemat rimmaavat, tavallaan. Pomovauvan on selvitettävä totuus salaliitosta. Koiranpennut ovat vauvojen vihollisia, koska jalostettu eläin on yhä söpömpi. Olet varmasti kuullut yli kolmekymppisten evoluution umpikujien sopertavan, että hauveli on heidän vauvelinsa. Itse tapaan jankuttaa, että todellisuudesta etääntyvä ihmiskunta kuolee sukupuuttoon: japanilaiset ensin, muut perässä. Se juuri on tämän agenttijännärin juoni!
Syntyvyyden lasku on siunaus ekosysteemille, mutta yksilön onni on asia erikseen. "Boss Baby" on itsekeskeisen kouluikäisen ensimmäinen sisarus. Perheissä pitäisi olla kolme lasta ja heillä pitäisi olla 12 serkkua. Jos lapsella on 1 sisarus ja vaikkapa 6 serkkua, tilanne on nopeasti se, että seuraavan sukupolven lapsella on 1 sisarus, 0 serkkua ja eno, jolla on 85% Disney Infinity -figuureista. Ja ainoa sisarus tahtoisi palata taivaaseen?! Mitä tämä tarkoittaa...?!
Pinnallisimmassa tasossa on epäkohtia. Animaatiot ovat somimmillaan lyhyinä ja tehokkaina: 80 minuuttia usein riittäisi. Kun Boss Baby intoutuu jälleen vauhtisekoiluun, vaikutelma on se, että leffa on jo loppusuoralla. Se ei kuitenkaan onnistu vielä edes mainitsemaan kaikkea, mihin se aikoo palatakin. Murahda "juosten kustu", jos pitkästyt: henkilökohtaisesti arvostin aikaa pyöritellä teemoja. Pari hämmentävän turhaa Elvis-vitsiä on tavallaan ominaisuus, kun päähenkilön mieli harhailee. Katsojankin psykoosi ehtii syvetä. Pitäisikö ajatella, että tapahtumat ovatkin totta? Mutta kun... toisinaan vauva taantuu vauvamaiseksi. Koin, että se söpöily ankkuroi tarinan todellisuuteen, mutta ehkä taantuminen onkin mm. elokuvista Charly ja Ihmeiden aika tuttua traagista tieteisfiktiota? Mitä teen tällä tunnereaktiolla?!
DreamWorks on jo monta kertaa modernisoinut rennon, älyvapaan, hälläväliätyyppisen kohelluksen, joka alunperin toimi vain pienissä annoksissa. Tilanteessa on useampi taso, kun Väiski Vemmelsääri koijaa Elmeriä pukeutumalla naiseksi, vaikkei käsikirjoitus ole terävä kuin Aku Ankan parhaissa pätkissä. DreamWorks osaisi venyttää tuonkin skenaarion puoleentoista tuntiin.
Keskustelut (1 viestiä)
Rekisteröitynyt 30.01.2012
19.04.2017 klo 14.04 3