Fast & Furious on puhdasta showpainia. Charlize Theron astuu kehiin pahimpana hakkerisaatanana, joten hän pääsee nöyryyttämään muutamaa legendaa. Sitten joskus kun prätkäkerhohitler hyökkää, Theronkin on enää hassutteleva höppänä tyyliin Jason Statham, joka tovi takaperin tappoi sankarin ja heitti The Rockin ikkunasta todistaakseen olevansa pahin psyko.

Suorakin tie sankariksi on olemassa. Viimeksi Paul Walker hyvästeltiin haikeasti kuin rupsahtanut kaljamaha Wrestlemaniassa, vaikkei hahmolle käynyt mitenkään. Paul jätti rosteriin söpön valkoisen aukon, jota luisevan perseen näköinen Statham ei täytä. Jos selkeä korvike nousisi jalustalle, fanit vihaisivat häntä kuin John Cenaa ja Roman Reignsiä, mutta Fast & Furious 8 oikeaoppisesti tuo sivurooliin Clintiltä jotenkin näyttävän Scott Eastwoodin ja antaa legendojen pilailla poikasen kustannuksella. Ensi kerralla hänkin on perhettä.

Fanit rakastavat tulkitsijoita, eivät hahmoja. Kukaan ei paheksu velikulta-Stathamia ja selkeänkin sankarin uraa paha välivuosi saattaa piristää. On Vin Dieselin vuoro. Draamaspede järkeilee, että jos Dieselillä on syy kääntyä pahikseksi, hänen kannattaisi harrastaa kommunikaatiota pahikseksi viimeksi kääntyneen vaimonsa Michelle Rodriguezin kanssa. Showpainin sääntöjen mukaan on suotavampaa lyödä kaveria tuolilla päähän ja pantata perusteluja. Theronin hahmo on Bond-konna, jota Game of Thronesin punaparta avustaa vapaaehtoisesti ja Dieselin hahmo mystisestä syystä. Siinähän juonta jo olikin.

Vaikka kestoa on yli kaksi tuntia, elämys rakentuu kahden kaahailukohtauksen ympärille. Toisessa Diesel suorittaa tehtävän suurkaupungissa satojen hakkeroitujen autojen avustamana. Toisessa urheiluautot, tankki ja sukellusvene ajavat kilpaa jäätiköllä kaikkien räiskiessä toisiaan. Uusi ohjaaja ei petä. Kaksi sessiota ovat pitkiä ja suurieleisiä ja ne eskaloituvat tavalla, joka ylläpitää perustason jännitteitä, vaikkei leffassa varsinaisesti ole mitään jännittävää. Psykoottiset kunniakäsitykset, pallihiki ja muu soopa maistuvat näihin kohtauksiin kytkettynä. Jokainen ei pääse paljain käsin vaihtamaan torpedon suuntaa, mutta se on saavutus ohjaajalta, kun vanhasta muistista mukaan huolituilla tyhjän panteilla luodaan vähintäänkin vaihtelua.

Sarja on mädättänyt aivoni showpainin tavoin. Kun Väinö Kivi & kevennykset räpläsivät kompuutteria, tuijotin lasittunein silmin kankaan ohi, mutten tajunnut pitkästyneeni. Tätä vain katsotaan. Täytemateriaali ei ole kehnompaa kuin painijan monologi, jossa hän ilmoittaa rakastavansa tai vihaavansa kaupunkia, mistä johtuen hän vetää tai ottaa turpiin. Fast & Furious 5 toimi innostavana sankarifantasiana niin hyvin, että petyin kuutoseen karvaasti. Pettymyksen tuhottua hermot eeppisyyden odottelu tutussa seurassa ei satu. Jälkikäteen järkeiltynä visuaalinen loisto ja sisäinen logiikka löytävät vasta huipennuksen viime metreillä sellaisen harmonian, että tuuletin sankareiden saavutuksille. Enimmän aikaa juonihaarniskat ovat turhan vahvoja ja Dieselin perhepölinät kaukaa haettuja. Diesel ja Theron yrittävät luoda välilleen kipinää, mutta satu on laiha.

Kommentoisinko vielä... Pih. Trailerit käyvät kaiken läpi. Olen mielelläni kokenut kuusi kertaa sen kohtauksen, jossa ihana Michelle kähisee tosissaan, että et kai sä nyt perhettä petä. Jos sitä leffan jälkeen yleensä osaa ajatella, sitä tulee kaivanneeksi aivosoluja, jotka tunnistivat tuollaiset hetket elämyksellisellä tapaa omituisiksi; kutkuttaviksi, hymyilyttäviksi, sympaattisiksi. Pellepainin katselu pitäisi lopettaa, kun et enää naura ääneen, vaikka "Nature Boy" on läski pappa ja transvestiittimursu Hulk Hoganin tunnusbiisissä väitetään, että hän on "aito amerikkalainen". Mutta ei sitä pysty.