Samuli Putron tuore sooloalbumi Valkoinen Hetero ansaitsee jo nimellään tarkemman huomion. Tosin Putron tuntien kyseessä ei ole levy valkoisesta heterosta vaan laajemmalla kaarella ihmisistä ja ihmisyydestä. Putrolla on tapana lisätä soppaan runsaasti sattumia oman henkilöhistoriansa varrelta. Aikaisemmassa haastattelussa Putro totesi levyn käsittelevän "elämän kokoisia kysymyksiä". Tärkeä levy on siis kyseessä.

Putro ei kuitenkaan sorru raskasmielisyyteen eikä saarnaamiseen. Päinvastoin, tunnelma on kevyt ja ilmava, paikoin jopa kepeä. Hienostuneet konetaustat tukevat oivallisesti sävellyksiä. Valkoinen Hetero ei ole bändilevy mutta "mies ja kitara" -formaattikin on läsnä vain parissa biisissä. Reilummin rock-henkeä on tarjolla vain Jumala vihaa sua ja Noniin Noniin -kappaleissa. Vihapuheeseen tarttuva Jumala vihaa sua innostuukin etsimään reheviä rock-juuria aina vuosikymmmenten takaa.

Biisin mittaiset aihealueet kuljetaan läpi Putromaisella sanailulla ja muistikuvilla mutta jokaista tekstiä ei aukaista viimeistä lausetta myöden. Kuulijalle annetaan ajattelun raaka-ainetta ja mahdollisuus havaintoihin. Sanoitusten osalta ironiset Työ ja Valkoinen hetero ovat levyn kärkipäätä. Samaa voi sanoa itse sävellyksistä. Kahden edellä mainitun lisäksi keikkaohjelmistoon voi olettaa päätyvän vastustamattoman tarttuva Matkamuistot ja Surullinen AD on retroilevana syntikkapalana varsinainen discopallo.

Putron ironiaan tarttuva Valkoinen Hetero on yksinkertaisesti sympaattinen otos suomalaisen perusvirtasen maailmankuvan välähdyksistä ja päivän polttavista teeseistä. Pari viisua jää laimeampina jalkoihin mutta kokonaisuus kestää horjumatta. Keittiöpsykologi voisi päätellä Putron olevan tasapainossa ja sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Onneksi lauluntekijä ei ole täysin rähmällään maailman suhteen, sillä terävät huomiot edellyttävät laajakatseista havainnointia. Kaikki lähtee kuitenkin yksilöstä, sinusta ja minusta.