Overkill : The Grinding Wheel
Yhdysvaltalainen Overkill on takonut sympaattisella otteellaan rässimetallia jo neljällä eri vuosikymmenellä eikä loppua näy. On olemassa yhtyeitä, jotka pyrkivät kehittämään ulosantiaan sekä tarjoilemaan silloin tällöin jotain uutta ja sitten on Overkill, joka hoitaa tonttinsa yllätyksettömästi mutta varmasti vuodesta toiseen. Ja mikäs siinä, kun yhtyeen 18. studioalbumi The Grinding Wheel maistuu näinkin hyvältä.
Overkill on tehnyt tappavan tasaista jälkeä viimeisimmillä levyillään. Sen verran rautaista ja sähäkkää kamaa ovat esimerkiksi The Electric Age (2012) sekä White Devil Armory (2014) olleet, ettei kauaksi klassikkokiekkojen tasosta ole jääty. The Grinding Wheel on mainio lisä näiden tiukkojen rässilevytysten värisuoraan eikä yhtye petä kuulijoitaan tälläkään kertaa.
Peli on selvä, kun Mean, Green, Killing Machine räjähtää käyntiin: napakka rumputulitus yhdistettynä jämäkkään riffittelyyn ja tätä seuraava vyörytys antavat osviittaa siitä, että tämä kokenut pumppu on täydessä iskussa. Goddamn Trouble sekä Let’s All Go to Hades esittelevät yhtyeelle tyypillistä veijarimaista, hieman groovahtavaa mättöä, joka iskee kuulijalle silmää kuin ilkikurinen pojankloppi. Levyn päättävä mielenkiintoisesti nimetty biisikaksikko The Wheel ja The Grinding Wheel vetää oivalla tavalla yhteen bändin vahvuudet: ensin mainittu pyörii eteenpäin kuin turbovaihteelle viritetty hyrrä toisen louhiessa raskaammassa tunnelmassa. Täysin erilaisia esityksiä, jotka kuulostavat siltikin pirun hyvältä.
The Grinding Wheel on kaiken kaikkiaan varsin oivallinen levytys. Se toimii suurimmalta osin erinomaisesti ja hyväntuulisesta rässimetallista nauttii, vaikkei jokainen biisi mikään helmi olekaan. Paljon kompensoi kuitenkin bändin hyvä meininki ja poikamainen hauskanpito, joka välittyy musiikista kauas. Se, miten tällaisia pitkänlinjan yhtyeitä ja näiden tuotoksia arvostaa, riippuu lopulta paljon kuulijasta. Jos odotat jotain uutta, niin tulet pettymään, sillä Overkill ei soundiaan erityisemmin ole päivittänyt. Mutta jos haluat yhtyeeltä sitä samaa eri paketissa, on tarjolla kiinnostava kokemus. Tämä albumi menee jatkoon aivan heittämällä.
Overkill on tehnyt tappavan tasaista jälkeä viimeisimmillä levyillään. Sen verran rautaista ja sähäkkää kamaa ovat esimerkiksi The Electric Age (2012) sekä White Devil Armory (2014) olleet, ettei kauaksi klassikkokiekkojen tasosta ole jääty. The Grinding Wheel on mainio lisä näiden tiukkojen rässilevytysten värisuoraan eikä yhtye petä kuulijoitaan tälläkään kertaa.
Peli on selvä, kun Mean, Green, Killing Machine räjähtää käyntiin: napakka rumputulitus yhdistettynä jämäkkään riffittelyyn ja tätä seuraava vyörytys antavat osviittaa siitä, että tämä kokenut pumppu on täydessä iskussa. Goddamn Trouble sekä Let’s All Go to Hades esittelevät yhtyeelle tyypillistä veijarimaista, hieman groovahtavaa mättöä, joka iskee kuulijalle silmää kuin ilkikurinen pojankloppi. Levyn päättävä mielenkiintoisesti nimetty biisikaksikko The Wheel ja The Grinding Wheel vetää oivalla tavalla yhteen bändin vahvuudet: ensin mainittu pyörii eteenpäin kuin turbovaihteelle viritetty hyrrä toisen louhiessa raskaammassa tunnelmassa. Täysin erilaisia esityksiä, jotka kuulostavat siltikin pirun hyvältä.
The Grinding Wheel on kaiken kaikkiaan varsin oivallinen levytys. Se toimii suurimmalta osin erinomaisesti ja hyväntuulisesta rässimetallista nauttii, vaikkei jokainen biisi mikään helmi olekaan. Paljon kompensoi kuitenkin bändin hyvä meininki ja poikamainen hauskanpito, joka välittyy musiikista kauas. Se, miten tällaisia pitkänlinjan yhtyeitä ja näiden tuotoksia arvostaa, riippuu lopulta paljon kuulijasta. Jos odotat jotain uutta, niin tulet pettymään, sillä Overkill ei soundiaan erityisemmin ole päivittänyt. Mutta jos haluat yhtyeeltä sitä samaa eri paketissa, on tarjolla kiinnostava kokemus. Tämä albumi menee jatkoon aivan heittämällä.
Keskustelut (1 viestiä)
10.12.2017 klo 21.27