Casey Affleck kuulemma voittaa Oscarin. Hän näyttelee mulkvistia, joka suhtautuu yllättävään haasteeseen kuin mulkvisti ja muistelee, kuinka hän oli mulkvisti jo ennen kuin hän sai syyn olla. Taisin uskoa suoritukseen.

Mulkvisti palaa kaupunkiin nimeltä Manchester-by-the-Sea, koska veli on kuollut. Se tulee yllätyksenä, että hänet on valittu veljenpojan huoltajaksi. 16-vuotias poika on useampaa tyttöä paneva nilkki. Poika suhtautuu kohtaloonsa tyynesti, jos osa tästä onkin miehistä teeskentelyä. Pitäisi kai vertailla mulkvistin ja nilkin asenteita, kun he kävelevät kadulla tai istuvat autossa. Tietoa mulkvistin aiemmin kokemasta tragediasta pantataan. Kun sivunaamat oppivat, että hän on palannut, he lausuvat: onko tuo se tietty mies, josta me jo tiedämme koko jännittävän totuuden... Joo ja käsikirjoitus-Oscar.

Tragediat sirpaloivat sielun. Vanha teoriani on se, että galaksissa kaikki on mahdollista ja tämän hyväksyvä voi asettaa asiat oikeisiin lokeroihin. Teoria lohduttaa todennäköisemmin munkkia kuin mulkvistia. Päähenkilö on rakentanut talonsa hiekalle, mutta ehkä sanoma on se, ettei hän muuhun kykenisi ja myrsky oli kovempi, kuin voimme ymmärtää (varsinkaan kun leffa ei auta). Tai sovitaan, että olennainen meni yli hilseeni. Niin meni myös toinen ehdolla oleva masennusfilmi, Isäni Toni Erdmann. Kumpikin teos kieltäytyy hyödyntämästä elokuvataiteen mahdollisuuksia provosoidessaan epämääräisellä tyhjäkäynnillä. Varmaa on se, etten ymmärrä esimerkiksi neuvoa olla itkemättä, koska suru on arvokkain inspiraation lähde ja inspiraatio on merkittävin tuntemani ilon lähde. Näiden mökötysfilmien aikana on tarkoitus ajatella jotakin normaalia.

Eläväiset sivuhahmot toimivat koukkuina. Koukut ovat kiinni maalarinteipillä, joten puolivälissä aloin nipottaa. Miten hienovaraista on hienovaraisuus, jos melodramaattinen musiikki pärähtää soimaan, kun näyttelijällä on tilaisuus vaatia huomio? Tyylitön vuorottelu aikatasojen välillä ei pudota kärryiltä, mutta paitoja saat tuijottaa, jotta tiedät vuosikymmenenkin vaihtuneen. Koetin miettiä, onko ajoittainen kiirehtiminen sen korostamista, ettei päähenkilö kestä draamaa? Olen kehunut muutamaa leffaa näkökulman luovasta avaamisesta. Ensimmäiseksi elokuvan pitäisi kuitenkin saada loogiseen tasapainoon se, mitä selitellä ja mitä pantata.

Vihjeillä on tapana olla rikkaampia kuin mikään, mihin keskitytään. Erään vartin aikana poika syyttää setää sekä mysteeriäitinsä vastustamisesta että puolustamisesta. Vartti on kiehtova ja hienovarainen kuin Alzheimerin tauti. Entäs se kohtaus, joka teki vaikutuksen trailerissa ja nähdään pian Oscar-gaalassa? Affleck värisee ja ex-vaimo Michelle Williams näyttelee kovasti? Kyllä, tunsin tunteita - tahdoin Affleckille hyvää -, mutta kohtaus käytännössä toteaa, että tämän parin tarina on täynnä kohahduttavia hetkiä, joista muut jätettiin tekemättä. Nilkin näyttelijän Lucas Hedgesin virallinen gaalakohtaus ei vakuuta: se ei kytkeydy mitenkään muihin signaaleihin, joita yhdentekevä näyttelijä antaa. Juu, en hahmosta pitänyt. Mulkvisti on sisäisesti kuollut, joten nilkin pitäisi luoda kontrastia, mutta huijattujen tyttöjen kanssa hihittely on vastaavaa elämistä kuin homeen kasvu ja viruksen leviäminen.

Miten sydämetön on väittämä, että päähenkilö on mulkvisti? Miten itse kuvailisit "antisosiaalista", "draamaa välttelevää" miestä, joka käy baarissa ryyppäämässä ja tappelemassa, vaikka kalsarikännit on keksitty? Tarve räyhätä ja tulla rangaistuksi ovat teemoja vain potentiaalisesti ja ennen pitkää tämä käsikirjoituksen valmiiksi kirjoittaminen käy saamarin tylsäksi, kun tarjolla ei ole edes savukiekurointia. Elokuva on aggressiivisen keskinkertainen.