Jeesuksen mainoskampanja toimii. Ennen kuin rippikoulu lupasi opettaa, kuinka kyniä sukulaiset, monet kuolivat uskon vuoksi. Jos hihhuli pitää aatteesta niin paljon, aatteeseen kannattaa tutustua jo siksi, että tiedät mille naurat, kun vierailet Colosseumilla leijonien ruokinta-aikaan. Aatteessa ei ole vikaa, vaikka sitä ja sen vääristymiä levitetään myös ryhmäpaineiden ja politiikan avulla. Martin Scorsesen Silence kertoo idealistisesta jesuiittapapista, joka saa kiksit, kun herttaiset heinäkengät nyyhkivät hädin tuskin ymmärtämilleen höpötyksille. Pappi on valmis kuolemaan marttyyrina. Valitettavasti vastapuoli on tekemässä sitä politiikkaa ja marttyyrien metkut ovat tulleet tutuiksi.

Andrew Garfield näyttelee portugalilaista padrea, jonka oppi-isä Liam Neeson on kadonnut Japaniin 1600-luvun puolivälissä. Huhut opettajan kohtalosta eivät ole mairittelevia, joten nuori mies tuntee velvollisuudekseen selvittää totuuden, vaikka Japanin tilanne on synkkä. Pappi löytää ongelmitta kristittyjä ja hänet otetaan vastaan kuin messias, vaikka usko on salattava. Sanoman levittäminen ei ole ajankohtaista, sillä tieto papista johtaa julmiin teloituksiin. Sankari sentään tuo lohtua veljille ja sisarille?

Jälkiviisastellen kristinuskon puolesta on kannattanut kuolla, joskus. Mutta mitäs jos temppua pitää suositella oikeille ihmisille Jumalan selän takana? Kysymys on aina ajankohtainen. Armenialaiset kuulemma ovat katkeria kirkolle, joka kielsi taistelemasta, kun turkkilaiset massamurhasivat sata vuotta sitten. Jos olet kristitty Lähi-idässä, en kehtaisi suositella "kunniallista kuolemaa" sillä perustelulla, että ISIS ja sarkasmiateistit takuulla liikuttuvat.

Jumala ei kommentoi. Leffa kestää lähes kolme tuntia sitä painottaakseen: katsojalle vastuuta jättävä meditatiivinen teos on hyvin hidas. Myrkyllinen mieli löytää syitä ivata hahmoja ja empaattinen mieli tapoja ymmärtää, joten tyhjää hetkeä en kokenut. Elokuva ei ole vakaumuksellinen, vaan rehellinen ja inhimillinen. Viranomaiset eivät sodi hengellisyyttä vastaan, vaan toteavat, että buddhalaisuus on keksitty; onko liikaa pyydetty, että pappi Karvinen jeesustelee kotosalla?

Närkästyn yleensä, kun kristinuskon yliluonnollisuutta ja rituaaleja painotetaan sanoman avaamisen sijasta. Syy on selvä: halveksuin kristinuskoa kuunneltuani horinoita teininä, mutta uhma kehittyi syväksi uskoksi, kun ajattelin asioita. Silence tietää, mitä se tekee. Uskoa itseään käsitellään: tarvetta, vakaumusta, epäilystä. Euroopan elitisti haltioituu luonnonlasten uskosta, mutta mieli alkaa temppuilla jo ennen vasta-argumentteja. Nykyään, kun tiede auttaa ymmärtämään, miten laajaa ja mutkikasta on Jumalan luomistyö, on helppo uskoa, ettei Jumala ole niin pikkumainen, että Hän pahastuu, jos seuraajat pakotettuina astuvat Hänen kuvansa päälle. Pappi Karvinen on samoilla linjoilla neuvoessaan muita, mutta kovin ovat maalliset symbolit tärkeitä hänellekin oppi-isä mukaanlaskien.

Sci-firomaanissa The Sparrow jesuiitta raiskataan tähtien takana. Naapurisi luopui uskosta koiransa kuoltua. Hirveyksien listaaminen ja Jumalan hiljaisuuden ihmettely ei vie filosofiaa eteenpäin, sillä Jobin kirja on julkaistu. Antamalla tilanteille aikaa ja panostamalla visuaalisiin yksityiskohtiin Scorsese herättää ajattelemaan todellisuutta. Kärsimys on totta, vakaumus on totta. Jumalien äänien kuuleminen ja sarkasmi netissä ovat sitä vähemmän. Kertojalla, hiljaisuudella ja muulla Scorsese ohjaa ajatuksia, mutta elämys on henkilökohtainen kuin vakaumus ja ihmetellä saa mitä vain. Monelle istunto on kidutusta, mutta selkein perusteluni puuttuvalle tähdenpuolikkaalle on lyhyys. Muutama teema kyllä näyttäytyi ymmärrettävänä, mutta koin, että niiden tunnelatauksen vuoksi matka oltaisiin voitu venyttää täyteen 3 tuntiin.

Scorsesen mytologiatulkinta Kristuksen viimeinen kiusaus on yhtä järkevä elämys ennen Silenceä kuin on Brianin elämä tai Janssonin kiusaus. Garfieldin Hacksaw Ridge - aseeton sotilas on Silencen veli. Hacksaw'ssa usko on ratkaisu tarkkaan määriteltyyn ongelmaan ja Silencessä usko on ongelma tarkkaan määritellyllä tavalla, koko totuuden ollessa rikas kuin elämä. Garfieldin herkkyys ja vilpittömyys on niin olennainen osa kumpaakin elokuvaa, että ne on katsottava peräkkäin jonakin päivänä. Pienet ovat piirit, sillä väkevin pari Kristuksen kiusaukselle on Hacksaw-ohjaajan The Passion of the Christ.