Viikon kehutuimmalla ja vihatuimmalla elokuvalla on saman verran eroa kuin objektiivisuudella ja mielipuolisuudella. Erojen huomaaminen on yksilöllistä.

Ihmissuhdedraamoja 25 vuotta vapaaehtoisesti katsottuani näin isoimmalta kankaalta tapaukset Moonlight ja Fifty Shades Darker. Huomionarvoisinta ei ole niiden tasoero, vaan se, että vaikka ihmiset on nähty, tällä pyyhkeellä yksityiskohdat - ensisijaisesti ilmeet, myös savukiekurat ja finnitön peppu hepenissä - saavuttavat potentiaalin. Harvinaisemmat otokset, kuten mustien homojen pusu, tai kuulien työntö römpsään, ovat XXXL-koossa riittävän aistikkaita aktivoidakseen mielikuvituksen muistijäljen väärtillä tavalla. Valmiit muistot Brunbergin suukoista tai 480p-striimeistä eivät selitä otoksia, vaan hahmojen tunteita ja ajatuksia on simuloitava. Nämä kärjistetyt teokset pitikin kokea näin. Ihmeellisesti Fifty Shades on leffa, joka sallii kriitikon suunnata tekstin vihaajille, jotka eivät leffaa katso, ja Moonlight on leffa, joka sallii kriitikon kehua makuaan lukijoille, jotka eivät leffaa katso.

Moonlight on kolmeen osaan jaettu kasvukertomus. Se on pieni, näppärä, tunteellinen taideleffa rytmihäiriöillä. Se ansaitsee yhtä monta Oscar-ehdokkuutta (8) kuin homojen Titanic eli Brokeback Mountain yhtä varmasti, kuin humpuukihömppä Fifty Shades ansaitsi hysteerisen vastaanoton... Vuosi sitten hysteriaa aiheutti se, että Oscar-ehdokkaat ovat valkoisia. Kapina kehittyi väittämäksi, että ensi kerralla mustien orjien kapinasta kertova The Birth of a Nation vie kaikki pystit. Se leffa unohtui täysin, koska objektiiviset lajitoverini pettyivät ohjaajan yksityiselämään. Vuoden toiseksi paras elokuva onkin siis Moonlight; vain sisäsiittoinen musikaali La La Land sai enemmän ehdokkuuksia. (Satunnainen vähemmistöfilmi olisi pitänyt palkita 15 vuotta sitten, kun se oli cool vain mun mielestä! [Syytös piilorasismista vältetty.])

Sivurooliehdokkuudet ymmärrän. Karismapommi Mahershala Ali näyttelee hyväsydämistä huumediileriä, joka katsoo kiusatun, hintelän ja hiljaisen pikkupojan perään. Alin maneerien avulla Luke Cage ja Moonlight pitävät hereillä alkumetreillä. Hän vaikuttaa hengittävän kielensä avulla ja se ilme on bongattavissa, jolla ehdokkuus tuli. Naomie Harris tekee ravistelevaa, jos vähemmän ainutlaatuista (ihmiset on nähty) työtä pojan äitinä, jolla on huumeongelma. Harvemmista Oscareista kisaava Lion näyttää, miten pienen pojan näkökulma voidaan tuoda esille, Moonlightin käyttäessä Alia apupyörinä matkalla teini-ikää kuvaavaan vaiheeseen, jossa uusi näyttelijä omii tarinan.

Asiallisesti ahdistavan teini-iän aikana ja aikuisvaiheen aluksi olin vakuuttunut, että leffan tulisi keskittyä teiniin, jolla on muitakin ongelmia kuin seksuaali-identiteetti. Lopulta taiteellinenkin puoli avautuu. Se, että elämä lipuu ohi ilman, että siihen on panostettu, onkin leffan puhuttelevin teema. Monikin kohtalo voitaisiin tiivistää samassa hengessä, olipa se järkevää tai ei (tässä tapauksessa on): on eksynyt lapsi, satutettu nuori ja rikkinäinen aikuinen, joka tuskin täysin tiedostaa, miten hänet on tehty. Star Warsin esiosatrilogia kertoo saman tarinan. Siinäkin tapauksessa episodi I on tarpeellinen, kun alat koota tulkintaa miehen matkasta ja mahdollisuuksista. Sivuhuomautus: Ali on kiinnostavampi kuin Qui-Gon Jinn, mutta hahmoa käsitellään vähemmän kunnioittavasti kuin Jar Jar Binksiä.

Oi, Star Warsin esiosat... Niidenkin ydinsisältöön on helppo samaistua, olenpa jedi tai en. Niiden aikanaan huomionarvoiset visuaaliset ansiot auttoivat "en tykkää hiekasta" ja "tämä on onnellinen hetki" -kohtauksia uppoamaan tajuntaan, jonka ytimessä leffat alkavat yhdistyä omiin kokemuksiin. Moonlightin kuunvalolla valaistu hiekkakohtaus on kylmien väreiden väärti niinikään, muun muassa. Kuvaus-Oscarista teos kisaa, mutta äh, jos kameranheilutteluakin pitää kehua, niin sanotaan, että havaitsin yritystä. Lehdistönäytös oli viimeinen tilaisuus meilläpäin, jossa lätty on leveä. Se on harmi (monenkin leffan kohdalla).