Here's to the ones who dream,
foolish as they may seem.
Someday we'll find it, the rainbow connection,
the lovers, the dreamers and me.

Ensimmäiset kaksi riviä ovat La La Landin tunteellisimmasta laulusta. Tilanne on se, että musikaalit ovat suosikkilajityyppini ja muusikon urasta alunperin uneksinut lahjakas nuori ohjaaja on tehnyt äärimmäisen harvinaisen alkuperäismusikaalin, joka vieläpä on vakavampi kuin Disney-animaatiot ja Muppettien parodiat. Teos toimii. Hyräilin tosin kotimatkalla Kermit-sammakon biisiä, josta jälkimmäiset rivit ovat.

Samantapaisen la-la-laulun asiayhteys on se, että Emma Stonen näyttelemä näyttelijäparka antaa kaikkensa saadakseen (tuntemattoman) roolin. Ajattelin vaistomaisesti, että nyt hänestä tehdään uusi Miss Piggy. Tämä ei ollut kritiikkiä varsinkaan jumalatar Emmaa kohtaan. Harha-ajatuksista huolimatta La La Landin huipennukset multihuipensivat tunnetilani. Kritisoin tarinan ajoittaista muodottomuutta ja kliseitä ja tuttuuden tunteita, vaikka pulppusin nesteitä. Jos kaulavaltimooni suhahtaisi heittotähti, huolestuisin, vaikka epäilemättä vaikuttaisin vain ärisevän tuijottelijoille.

Unohdetaan hetkeksi huipennukset, tai niiden arvo. Stone ja jazzpianisti Ryan Gosling vilauttavat toisilleen keskisormea Los Angelesissa ("La La Landissa"). Niin sanottu näyttelijä työskentelee kahvilassa ja omasta klubista haaveileva pianisti pimputtaa pimpelipompelia muiden pillin mukaan. Yhteen he päätyvät. He juttelevat taiteesta ja tavoitteista. Nahistelu on pariutumisrituaalina tuttu, joten se sopii, että isoja askeleita otetaan kiiltokuvakohtauksissa, joissa pyörähdetään unimaailmassakin ("La La Landissa"). Teräsmies-henkiseen lentelyromantiikkaan ilmestyy ironisia tasoja viimeistään, kun suhde lakkaa etenemästä ihanteellisesti. Myös urat jatkavat takkuilua. Miten kypsä leffa ajatteli olla?

Onko väliä? Oscar-gaala lähestyy, ennakkosuosikki kertoo taas taiteilijoista ja arvaapa, missä hahmot ovat arvostelukuvassa. Toimiva leffa toimii, panostipa se unelmiin uskomiseen ja/tai sinnikkyyden ihailemiseen, tai synkemmin siihen, etteivät useimmat ole riittävän päteviä ihanneammatissa ja/tai -suhteessa. La La Land ei ole terävin tapaus tekstin tasolla. Teemojen tasapaino on sen verran heiluva, etten osannut nimetä pääasiallista pointtia puolivälin tienoilla. Onko väliä? Musikaali maalatkoon telalla ja ruiskulla, kunhan se muistaa sanoa hopsansaa. Taide-elokuvassa vartti tyhjäkäyntiä menee läpi luovana kerrontana (?!).

Kimaltelevan, orgastisen kliseepommin arvosteleminen on kidutusta. Aion itsekin vielä vähän haaveilla ja yrittää elämässä, mutta jos jokin on lakannut inspiroimasta, niin se, miten paljon energiaa Hollywoodin lahjakkaimmat yksilöt käyttävät nostalgiaan ja ammattinsa johdosta itkemiseen. Huikeasti birdmanit ja lallati-landit temppunsa tekevät ja hyväksyn tuhannesti mukaillun tarinan, mutta kun olen hihkunut, pihissyt, insestivitsejä keksinyt ja kriitikon elämän johdosta itkenyt, mitä muuta sanon?

Sana huipennuksista. Loppu on loistelias: kokonaisuus vaikuttaa täysin perustellulta (koska et ehdi tunteillessasi käsitellä sitä). Alku on loistelias: perinteikäs "kylänumero" esittelee sivuhahmojen suilla Los Angelesin luonteen unelmien mestana, pitkään ja silkkisesti lipuvan kameran vakuuttaessa, ettei mainittavissa määrin ammattitaitoisempaa hömppää ole vuoteen nähty. Leffa ei joka käänteessä temppuile, mutta se uskaltaa alleviivata kiiltohiletussilla ja se osaa tehdä sen tyylillä. Jos Gosling on tasaisesti komea ja mielenkiintoinen kuin aikakausilehden kansi, persoonallinen ja ilmeikäs Stone on viimeistään viime vuosina kehittynyt harvinaiseksi nuoreksi elokuvataiteen ja Hollywood-glamourin ruumiillistumaksi. Musiikkia käytetään luovasti, vaihtelevasti ja kovin on se herkkääkin - mutta Emman ilmeet muistan.

Huippulahjakkaan Damien Chazellen edellisessä henkilökohtaisessa tilityksessä Whiplashissa paino on siinä, miten hemmetisti huippulahjakkaan yksilön pitää jaksaa painaa. Leffa siis jopa käsitteli taiteilijan ponnisteluja ja sisälsi järjellisen sanoman. Se sai täydet pisteet. Tieteissarja Westworld sai moiset viimeksi. Mistä se kertoo? Muun muassa aivopuoliskojen välisistä yhteyshäiriöistä. Näen takuulla painajaisen, jossa toiveikas Chazelle kysyy "mitäs pidit" satakiloiselta - jos kaksi litraa keventyneeltä - suomirölliltä, joka nyyhkii: "olisihan se voinut parempikin olla".