Ruotsalainen voimametalliryhmä Hammerfall on yksi genrensä surullisimmista ilmestyksistä. Uransa muutamalla erinomaisella kiekolla startannut yhtye on vuosien aikana haalistunut kalpeaksi kuvaksi siitä, mitä se parhaimmillaan oli. Täyttä alamäkeä ura ei sentään ole ollut, mutta muutama kelvollinen albumikokonaisuus myöhemmillä vuosilla ei ole onnistunut nostamaan yhtyeen kurssia plussan puolelle. Tämä on harmi, sillä yhtyeen tapa yhdistää perinnetietoista hevimäiskettä voimametallin positiivisuuteen on sopinut myös niille kuulijoille, jotka normaalisti saavat näppyjä ylienergisestä voimametallikiitämisestä. Bändin tuorein tuotos Built to Last lupailee ajan hammasta kestävää musiikkia, mutta lopputuloksena on samaa perushuttua, jota yhtyeen diskografia on pullollaan.

Built to Last on julkaisu, josta voisi luetella pitkät rimpsut negatiivisia asioita, jos se jaksaisi kiinnostaa sen vertaa. Tämä on levyn suurimpia ongelmia: mikään ei tunnu miltään eikä mistään jaksa kiinnostua. Kun yhtye pyrkii nostattamaan mielialaa ylitseampuvalla hyväntuulisuudella ja kuorohuudatuksilla, kuulijan tulisi olla valmis tarttumaan miekkaan ja ratsastamaan kohti tultasyökseviä lohikäärmeitä aikomuksenaan taistella viimeiseen hengenvetoon. Mutta kun ei niin ei. Yhtye yrittää kovasti olla verta, terästä ja olutta, mutta lopputulos ei lietso kuulijaa minkäänlaiseen hurmiotilaan.

Albumi keikkuu kiinnostavuuskäyrän alapäässä ja isoin syy tähän on kappalemateriaalin hampaattomuus. Tuotantoarvot ovat kunnossa, mutta muuten Built to Last on harvinaisen hajuton ja mauton kokonaisuus, joka ei jätä mitään muistijälkeä lukuisista kuuntelukerroista huolimatta. Ainoa poikkeus on The Sacred Vow, joka lataa kertosäkeeseensä sen verran paukkuja, että tämä rallatus pyörähtää kuuntelun jälkeenkin mielen perukoilla. Ei mikään korvamato, mutta jotain muistamisen arvoista sentään. Muuten levy hujahtaa alusta loppuun ilman, että siitä rekisteröityy tietoisuuteen yhtään kitarariffiä tai muuta mainittavaa.

Hammerfallin uutukaisesta haluaisi pitää, sillä periaatteessa perusasiat ovat kohdillaan: musiikissa on meininkiä, mahtipontisuutta sekä sopiva ripaus kliseisyyttä, mutta asiaankuuluva vauhdinhurma loistaa poissaolollaan. Heikon sävellystyön takia nämä yhtyeen musiikille ominaiset piirteet väljähtävät ja lopulta näyttäytyvät lähinnä vääristyneiltä irvikuvilta itsestään. Jos levyltä ei jää mieleen kuin komea kansikuva, juhlava nimi sekä yksi kappale, on jotain pahasti pielessä. Built to Last tuntuu auton huudattamiselta tyhjäkäynnillä: kierrokset nousevat ja meteliä riittää, mutta eteenpäin ei päästä.