Juno on elämänmakuinen draamakomedia, jonka kutsuminen realistiseksi olisi turhan kova kehu oikeaa elämää kohtaan. Yleisömenestykseksi, kriitikoiden lempilapseksi ja neljän Oscarin ehdokkaaksi noussut filmi paksuksi pamahtavasta teinitytöstä ei myöskään ole fantasiaa, ei taide-elokuvaa sanan yleisimmissä merkityksissä, eikä itse asiassa edes mitään erikoista, mikäli sitä tarkastelisi kohtaus kohtaukselta, eikä kokonaisuutena. Juno ikään kuin sijoittuu utopiaan. Siinä on sen hienous. Tuossa todellisuudessa kaikki ihmiset ovat epätäydellisiä ja moniongelmaisia kuten me oikeatkin, mutta yllätys, yllätys, siellä heillä jokaisella on myös terve määrä älykkyyttä ja persoonallisuutta, sekä sielu. Ei tarvitse kuin kävellä elokuvateatterista kotiin tuiki tavallisena lauantaina, ja arvostus junomaista maailmaa kohtaan kasvaa.

Lienee turvallista ja kauaskatseista julistautua Oscar-ehdokas Ellen Pagen ihailijaksi tässä vaiheessa. Tyttö oli aidosti pelottava Hard Candyn lihasta sakottavana punahilkkana, ja nyt hän saa pelottavan helposti katsojan rakastumaan suustaan pahaan teinipiru Junoon. Joskus hervottoman hauskaa, muulloin vähintäänkin pikkunäppärää dialogia jatkuvalla syötöllä haastavasta Junosta maalautuu reilun puolentoista tunnin aikana niin ehyt ja eläväinen kuva, että hahmon tuntee tunteneensa ikuisuuksia. Juno ei ole ongelmanuori, muttei ilmeisin perustein aivan ongelmatonkaan. Tyttö on jännittävä ja salaperäinen samaan aikaan, kuin suora ja rehellinen ja joku, johon todella voi luottaa. Juno on liian upea ihminen ollakseen oikeasti olemassa – ja silti hän tuntuu oikeammalta kuin oikeat ihmiset? Ota tästä nyt selvää.

Käsikirjoituksesta vastannut ensikertalainen Diablo Cody ei ole keskittynyt pelkästään nimihenkilöönsä, vaan kirjoittanut kliseistä vapaan fiksun pienen tarinan ja luonut sitä varten tasavahvan hahmokaartin. Kaikki tärkeät heput ovat moitteetta näyteltyjä. Jokainen on vuorovaikutussuhteessa Junoon erilaisella, vilpittömällä, kokonaisuutta älykkäästi rikastuttavalla tavalla. Lapsen teini-isä (Michael Cera) on hiljainen jeesmieshissukka, mutta kuitenkin joku, jonka voi uskoa olevan Junon kaltaisen tytön ystävä. Junon isä (J.K. Simmons) ja äitipuoli (Allison Janney) ovat täydellisen ihania ihmisiä nimenomaan sellaisella tavalla, että vaikka he eivät kaikkia lastensa tekemisiä hyväksy, muistavat he silti mitä vanhempien tulee olla. Junon toukkaa kärkkyvä lapseton pariskunta tuo mukaan omat jännitteensä. Jennifer Garner on erinomainen roolissaan. Garner ilmaisee vilpittömän leveästi hymyillessäänkin sellaista surua ja kaipuuta, ettei se voi olla tarttumatta eläytymiskykyiseen katsojaan.

Juno ei ole ainoa, joka on saanut suuhunsa lentäviä lauseita. Populäärikulttuuriviittauksilla kyllästetty yliluonnollisen osuva dialogi on sen verran huvittavaa, että suomenkielisen tekstityksen seuraaminen on synti. Täydellisyyttä hipova koominen ajoitus lienee selkein yksittäinen syy, miksi Juno saa odottamaan paljon myös ohjaaja Jason Reitmanilta, jonka edellisestä elokuvasta Thank You For Smoking en pitänyt yhtään. Tavallaan voi myös sanoa, että Reitmanin ja muiden kuvauksesta ja leikkauksesta vastaavien taito näkyy siinä, ettei heidän kädenjälkensä näy missään. Juno on sulavaliikkeinen, iskevä, katu-uskottava ja tätä päivää yrittämättä olla. Säteilevien roolisuoritusten ohella mieleen jää lähinnä vain Kimya Dawsonin fiksusti käytetty musiikki. Kappaleet ovat yhtä elokuvan kanssa - yhtä hupsuja, osuvia ja koskettavia kuin muu materiaali - ja täten tunnelatauksen alleviivausta sieltä osuvimmasta päästä.