Sisäänpäin kääntyneellä hepsankeikkabritillä on eksoottinen eläintarha salkussa. New Yorkin reissulla kleptomaanimyyrä ja muuta livahtaa karkuun ja välillä koko laukku on hukassa. Britti lavastaa herrasmiespunkeron pankkirosvoksi vahingossa ja siksi (?) he jahtaavat yhdessä ihmeotuksia, kuten naisia. Oi, hurmaavaa, voisiko tämä olla musikaalikin, hopsansaa? Ei voi, ilon määrää on rajoitettava: tämä on saagan alku, johon ängetään pahaherran sumupierujuoni. Se on ihan sujuva. Hassusta hengailusta pysähdytään nauttimaan siitä huolimatta. Leffa on Harry Potter -saagan esiosa, eikä ensimmäinen potterkaan takaraivopahiksella itseään myynyt. DC- ja Hobitti-leffat tyrinyt Warner Bros. ei olisi ikipäivänä saanut aikaan näin luontevaa huvitusta ilman alkuperäistä kynäilijää J.K. Rowlingia.

Eddie Redmayne näyttelee velhoa ja eläintieteilijää Newt Scamanderia, joka myöhemmin kasaa tietämyksensä oppikirjaan, jota Harry pänttää Tylypahkassa. Scamander ei saa koheltaa viattomana menninkäisenä maailmantilanteesta johtuen. Vuosi on 1926. Voldemort ei ole syntynyt, mutta Euroopassa hämminkiä aiheuttaa samansuuntainen konna Grindelwald. Yhdysvalloissa velhot vaikuttavat pelkäävän myös noitavainoja, joten he harjoittavat tiukkaa rotuerottelua: pulliaiset eivät saa kuulla heistä poikkeustilanteissakaan.

Rowling on asioita ajatellut. Sumupierujuoni (älä pakota selittämään sitä) viittaa jatkumon muihin yksityiskohtiin, mutta viittauksilla ei mässäillä: jos lasten potterit ahdistavat, tästä on hyvä aloittaa. Pienet synkät silaukset, kuten se, miten nopeasti jenkkivelhot ovat valmiita hyväksymään kuolemanrangaistuksen, ovat huomion väärtejä. Yhteiskunta on sairas. Se ei ole sattumaa, että sarja viittaa ensimmäiseen maailmansotaan ja vahvistetusti jatkuu vuoteen 1945, jolloin Grindelwald ja muuan Hitler päihitettiin. Ruumiini on valmis, jos seuraava osa tahtoo sumupieruilla viiltävämmin.

Innokkaimmin mietin sitä, miten sielukkaalta Redmayne vaikuttaisi, jos hän yrittäisi näytellä takalistoa raapivaa mälsää junttia. Hän on kutkuttava velho, avaruusdiktaattori, pyörätuolitiedemies ja transnainen, ja My Week with Marilyn pääsi vuoden eroottisimpien elokuvien listalleni, koska hän silmäili Monroen muotoja. Scamander ei ole kummoinen hahmo, jos jämähdämme faktoihin. Hän on päähenkilö, koska se ajatus on uuden sarjan peruskivi. Hän on vierailija, joka hämmentää soppaa. Tekijöiden mukaan hän ei välttämättä ole tärkein hahmo jatkossa, eikä ihmeotuksia välttämättä nähdä enempää kuin pottereissa. Scamanderilla "on historiaa" ja hän pitää otuksistaan enemmän kuin ihmisistä: se on Redmayne, joka luo kokonaisen, herkän hahmon näistä sivumaininnoista. Idean asteella syksyn toinen velho Doctor Strange on rikkaampi tuttavuus, mutta vaikka myös Benedict Cumberbatch on aarre, Redmayne voittaa näiden vinksahtaneiden brittien kaksintaistelun helposti kuin Oscar-rallissa viime vuonna. Uskon hänen suorituksiinsa.

Kiimainen turbosarvikuono ei ole fotorealistinen ja pahoja valopilviä on nähty, mutta taianomaisuus lähtee yksityiskohdista ja tekijöiden asenteesta. Tavispunkeroa näyttelevän Dan Foglerin tehtävä on ihmetellä mm. Scamanderin kokoa vaihtavaa matoa ja taikatyttöjen torttuja. Jenkkikoomikon osakekurssi saattaa lähteä nousuun: britit ovat siivonneet haisevan röllin sympaattiseksi hurmuriksi, joka naurattaa kilttejä tätejä. Jos tahdomme kuulla lisää Grindelwaldista, punkero on Scamanderiakin irrallisempi tuttavuus, mutta Redmaynen ja Foglerin kohellus oli koko elämys minulle. Katherine Waterston ajaa asiansa lakia valvovana velhona ja Alison Sudol on söpö hänen siskonaan. Colin Farrell kenkkuilee ja Ezra Miller synkistelee traagisesti. Vaikkei heissä vikaa ole, Redmaynen pitäisi näytellä kaikkien normaalipainoisten hahmojen osuudet, jotta tarinan synkkä puoli viettelisi hömpän lailla. Arvostin uhkaavia väreitä vasta kun niitä jälkikäteen puntaroin.