Maailma on harvemmin reilu paikka, mutta yksi huutavimmista vääryyksistä on rässilegenda Testamentin liki rikollinen aliarvostus. Siinä missä "neljä suurta" keräävät jopa täydellisillä roskakiekoilla kuulijoita ja näkyvyyttä, joutuvat pikkuveljet tekemään hartiavoimin töitä saadakseen edes jonkinlaista kuuluvuutta. Kahta kauheammin tämä korpeaa yhtyeen uusimman julkaisun kohdalla, sillä Brotherhood of the Snake on tiukempaa kamaa kuin monen menestyneemmän yhtyeen hengentuotokset.

Brotherhood of the Snake on niitä albumeja, joiden innostava ilmapiiri ja asenne tekevät suuremman vaikutuksen kuin kappalemateriaali. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että biisit olisivat mitään puolivillaista muniinpuhaltelua vaan tarjolla on mainiosti soitettua ja hyvällä energialla ladattua musiikkia: laitoitpa levyn mistä kohden tahansa soimaan, niin sinua odottaa taidolla toteutettu riffimyrsky. Toki hyviä kappaleita voi nimetä useita, parhaana esimerkkinä levyn starttaava biisikolmikko, joka iskee panssarinyrkin voimalla. Esille nousee myös levyn puolivälissä jyräävä Centuries of Suffering, jolla vokalisti Chuck Billy ärjyy sellaisella raivolla, ettei ääntä meinaa yhdistää mieheen, joka keikoilla hymyilee kilpaa auringon kanssa.

Albumi jää kuitenkin kauas täydellisestä. Lupaavan alkurutisuksen jälkeen levyn taso laskee eikä samanlaiseen nosteeseen muutamasta toimivasta biisistä huolimatta päästä. Erityisesti levyn loppupuoli ei puhuttele millään tavalla ja esimerkiksi Black Jack ja typerällä nimellä paiskattu Canna-Business tuntuvat auttamattoman mitäänsanomattomilta. Tämä on ongelma, sillä yhtyeellä on loistavia riffejä vaikka muille jakaa, mutta näitä ei aina saada jalostettua toimiviksi kappaleiksi. Tästäkin huolimatta julkaisun pippurinen asenne sekä rikas riffittely kääntävät kokonaisuuden kirkkaasti voiton puolelle, vaikka levy ei kahden edellisen albumin tasolle aivan yllä.

Testament on yksi niistä onnistujista, jotka ovat vain parantaneet tasoaan myöhemmillä vuosillaan. Liekö tähän syynä jäsenistön vakavat sairastumiset ja tästä kumpuava sisuuntuminen, mutta rässipoppoo on huikeassa vedossa. Yhtye on hyvä esimerkki siitä, miten pitkä ura ei ole lainkaan verrannollinen ukkoutumiseen ja tasapaksuihin julkaisuihin. Brotherhood of the Snake ei ehkä täytä täydellisen kokonaisuuden tunnuspiirteitä, mutta toimivaa rässimetallia se tarjoaa. Tästä voisi ottaa moni nuorempi, ja miksei tunnetumpikin, yhtye mallia.