Ben Affleck näyttelee autistista ninja-terminaattoria, joka toimii sekä hyvien että pahojen tyyppien kirjanpitäjänä. Tappavan taskulaskimen on keinuttava ja pärisytettävä huulta pimeässä, jos meluisa maailma ahdistaa. Onko meillä tässä uusi ykkössankari erakoille, joiden korvat sylkevät savua, jos he - vaikkapa - avaavat oven vahingossa ja hetken juttelevat herttaisten lestadiolaismummojen kanssa? No, Affleck on jo vajonnut pahan maailman äänet vaimentavaan arkkuun Daredevilinä ja kokenut psykoosiunia Batmanina. Uutta on se, että sekava leffa muistuttaa mysteerijännäreitä.

Valtiovarainministeriön herra J.K. Simmons on kiinnostunut "kirjanpitäjästä". Simmons (järjettömästi) kiristää Cynthia Addai-Robinsonin näyttelemän alaisensa tutkimaan tyyppiä. Pidin heistä, mutta he melkeinpä unohtuvat annettuaan tarinalle hitusen perspektiiviä. Netflixin The Punisher eli Jon Bernthal näyttelee hihittelevää konnaa, joka kätyreineen vähän murhailee. Odotellessamme, että nämä uhat merkitsevät jotakin kirjanpitäjälle, takaumat selittävät, kuinka häntä lapsena koulutettiin. Aluksi se on vain sivumaininta, että jäykkä kynäniska on meganinja.

Tämä on naurettava autismidraama! Tai salaliittojännäri, tai toimintatykitys, tai hetkinen: nyt leffa esitteli oravan näköisen ja kokoisen Anna Kendrickin, joka saattaa olla hupsu "päivänsäde" 192-senttisen Affleckin "menninkäiselle"? Nautin kovasti ensimmäisestä puoliskosta. Tahtoisin ylistää tätä kauniiksi katastrofiksi, mutta kädettömyys kostautuu. Loppupuolisko ei huipenna mitään, mistä olin kiinnostunut, enkä varsinaisesti ollut kiinnostunut mistään, kun 20 minuutin mittainen tai siltä tuntuva monologi selittämällä selitti pienen osan taustatarinasta.

Hyväksyin turhaan sekä Addai-Robinsonin että Kendrickin naispäähenkilöksi. Bernthal on kirveellä veistetty perunanenä ja sielukas näyttelijä, mikä on kiehtova kombo Netflixissä ja nyt. Kehun kernaasti yritteliäitä roskajännäreitä tyyliin Lainkuuliainen kansalainen varsinkin jos hahmot miellyttävät, mutta käsikirjoittajan autismi ylittää suositukset. Muutama söpö idea mainitaan myöhäänkin, mutta kokonaisuus on niin sekava ja merkityksetön, että samaistuin niihin harvoihin, jotka antavat teksteistäni palautetta.

Epäluotettavat hahmot ja perustietojen panttaaminen tekevät mm. jännäreistä Gone Girl ja Nainen junassa kiehtovampia paketteja kuin Poirotien ja Vareksien mukamystiset tutkimukset ovat. Tyhjän lupaaminen on mahdollista panttaamisenkin lomassa: The Accountant yllättää esimerkiksi romanttiseen komediaan istuvalla kohtauksella, mutta ei kehitä saavutusta. Leffa on kuin tv-sarja, joka on typistetty 12 tunnista kahteen sillä asenteella, että jokainen juoni oli ängettävä mukaan.

Autismi ei ole sairaus, vaan erilaisuutta? Rääkkää autistia hallitusti, niin hänestä voi tulla hieno Dexter-Batman, joka ampuu kaikkia päähän. Käsikirjoittaja koettaa esittää pari valveutunutta repliikkiä, mutta en juonitiivistelmän Wikipediasta tavattuanikaan käsitä, miten tarinan pätkät ovat teeman murusia tukevinaan. Miten paljon sekavampi 12-vuotiaan autistin kehittämä voimafantasia olisi? Periaatteessa tarina ei ole kehnompi kuin niissä leffoissa, jotka esittävät tunnetun supersankarin typerän syntytarinan laiskasti, mutta fanien olettamuksia mukaillen. Olettamusten puute on elämys; puoli tähteä bonusta.