Jos kyllästyt helposti kihtisiin, yhteiskuntakriittisiin saarnoihin, voit jättää väliin tämän Cannesin elokuvajuhlilla palkitun draaman. Kokeillaan, kyllästytkö.

Odotellessani päivän toista lehdistönäytöstä katselin smoothiekojua, joka ei koskaan myy mitään, ja arvontaa mainostavaa tyyppiä, jota kukaan ei kuuntele. Olin juuri nähnyt leffan I, Daniel Blake, joka ruikuttaa, että työttömät ja yksinhuoltajat ansaitsevat kunnioitusta - vaikkei sitä kukaan saa. Puoli tuntia ennen näytöstä paskanaama Donald Trump oli voittanut vaalit, koska kierosilmäiset partarasistit ja hysteeriset säkkituolimummot uskovat, että nilkkien suosikkipsykopaatti pelastaa heidätkin. Muutamia tunteja ennen vähäunista vaaliyötä tiuskaisin erillisestä syystä (ja häpeäkseni), että päättäjät pitäisi teloittaa niskalaukauksella: olin kuullut, että "ongelmia ehkäisevä" remontti voi maksaa saman verran kuin asunto (ja raha on keksitty asia). Käytännössä en tahdo pahaa hyönteisillekään. I, Daniel Blakella oli hieno tilaisuus ravistella tunteitani ja ladata akkuni. Leffa kuitenkin on vihainen ja katkera, ja se on kuluttavaa. Leffa ei ole kehno, mutta oli inspiroivampaa pohtia arpa- ja smoothietyyppien kohtaloja.

Daniel Blake on viisikymppinen britti, joka saa sydänkohtauksen. Lääkärin mielestä hän on työkyvytön, mutta kuten Suomessakin voi käydä, viranomaisia ja Saatanaa palveleva puoskari on eri linjoilla. Oletettavasti Blake on osaava rakennustyömies. Muusta hän ei niin tiedä, mutta hän koettaa täyttää työttömyysturvan vaatimukset. Viraston noidat ja niitä suojelevat gorillat kehtaavat turhautua häneen. Häntä kohdellaan luuserina, kun hän ei tieteellisen pitävästi todista panostaneensa työnhakuun, vaikka virasto itse inttää, että töitä riittää vain muutamalle. Ihmisiä on liikaa, ihmisistä on yhä vähemmän hyötyä ja asia tulee pahenemaan, joten pim ja tilt - kokeillaan vaikka verohelpotuksia rikkaille ja/tai diktaattoria.

Blake koettaa puolustaa naista, jolla on vastaavia ongelmia koneiston kanssa. Tästä alkaa ns. kaunis ystävyys. Blake toimii puuhastelevana isähahmona sivistyneen aseksuaalisesti. Koruton, musiikkiakin boikotoiva filmi kuvaa epädramaattisesti arkipäiväistä epäonnea, mutta tekee vaikutuksen juuri siksi, koska epätoivon todellinen määrä pääsee lopulta yllättämään. Sydämeni särkyi tietyllä hetkellä, toki. Kokonaisuudessa on se vika, ettei näissä ihanissa ihmisissä ole särmää. On rehti duunari, herkkä pikkuäiti ja pikkuvanhasti sopertavat lapset.

Jenkkilässä vitsailtiin, että vaaliväittelyssä kysymyksen esittänyt Ken Bone on syötävän suloinen pullukka, jollainen inspiroi koko maata. Pian hänen hämärät aivoituksensa kuten raskauspornokommenttinsa kaivettiin esiin. Jos Daniel Blake vaahtoaisi naama punaisena "brexit, brexit" ja hän nettiä vieroksuvana leskimiehenä olisi pornokaupan viimeinen sadetakkimies, minä olisin pitänyt hahmoa uskottavampana, puhuttelevampana ja kenties sympaattisempana kuin tätä enkeliä, joka muistaa kaveerata vähemmistöjenkin kanssa puhdasta pahuutta vastaan taistellessaan. Se on totta, että valtion virastoista löytyy koleita narttuja, jotka eivät aina kohtele hämmentyneitä asiakkaita ihanteellisesti. Työskentelin pari vuotta sellaisten tossun alla ja potkut saatuani kirjoitin aiheesta eroottisen romaanin. Asiakokonaisuudet tapaavat olla mielenkiintoisia, mutta jos jämähdät rajattuun näkökulmaan, jopa niskalaukauspuheita saattaa suusta lipsahtaa. On palkitsevinta oppia ymmärtämään apinoita.

Tämän leffan flirttailu anarkian kanssa pysyy hyväksyttävissä rajoissa, joten en luokittele tätä rikokseksi ihmiskuntaa vastaan. Rakentava tarina tämä ei ole, mutta tiedostan sen, että ongelmat ovat todellisia, ja sen, että elokuva saattaa olla jopa lohdullinen, jos katsoja kokee, että se antaa hänelle äänen. Ja ehkäpä yksityisnäytös järjestetään Cannes-voitosta johtuen ja yksi elitisti heltyy sujauttamaan setelin joulupataan. Jos hän on Trump, puolen tonnin asuntovaunumummot sylkevät ylistysvirsiään Jumalan suuntaan, vaikka seteli on yhdistetty kuminauhalla kultaisiin kalvosinnappeihin.