Aiheesta Asterix voi ihan aikuisten oikeasti tehdä oikean elokuvan. Asterix ja Caesarin yllätys vuodelta 1985 on taidolla ja vaivalla piirretty, aidosti jännittävä ja hauska koko perheen leffa, joka kunnioittaa alkuperäissarjakuvan henkeä paremmin kuin viimeisimmät albumit. Mahtava mahtaa olla Asterixin markkina-arvo nykyään, kun katsojia riittää keskinkertaisillekin animaatioseikkailuille (Asterix ja viikingit) ja jopa näille näytellyille epäelokuville, jotka luulevat että tietokonetehosteet keksittiin toissapäivänä. Siinä ei mitään väärää ole, jos pikkupojat hekottavat kun ihan oikea Obelix lyö oikeaa roomalaista leukaan niin, että sillä venyy kaula ja se lentää pilviin asti, mutta jonkun olisi hyvä elokuvantekijöitä muistuttaa, että kohdeyleisön mukana saliin ajautuu muitakin yli 10-vuotiaita, kuin pahasti eksyneitä taidekriitikkoja.

Asterix olympialaisissa perustuu hyvin löyhästi samannimiseen sarjakuvaan. Muutama vitsi ja sivuhahmo on siitä lainattu ja sotkettu sellaisen mössön sekaan, että ohjaaja ja käsikirjoittaja tietävät vähiten miksi sitä kaikkea pitäisi kutsua – minkä vuoksi rainan nimi on Asterix Olympialaisissa. Elokuvassa ei tosiasiassa ole päähenkilöä. Asterix (Clovis Cornillac) ja Obelix (Gerard Depardieu) ovat kymmenen tärkeimmän sivuhahmon joukossa, ehkäpä sijoilla 9 ja 5. Näkyvin tai ainakin äänekkäin (sivu)hahmo on Julius Caesarin poika Brutus (Benoît Poelvoorde), joka tahtoo paitsi isänsä hengiltä, myös omakseen kreikkalaisen prinsessan. Prinsessa kuitenkin tykkää gallialaisesta nimeltä Umpilempix. Prinsessa ehdottaa hädän alla, josko neidon saisi hän, jonka kansa voittaa olympialaiset. Moiset käydään Rooman valloittamien kansojen kesken. Kuten sarjakuvasta muistamme, taikajuomaa litkivät gallialaiset nauravat viiksiinsä ja päättävät olla valloitettuja. Tiimi lähtee kisoihin tietämättä mitään doping-kiellosta.

Asterix olympialaisissa on oikeudessa pitävä todiste tekijöidensä kädettömyydestä. Käsikirjoitus on surkea, ja vaikka ei olisikaan, olisi ohjaaja taatusti tyrinyt elokuvan joka tapauksessa. Leffa on leikattu miten sattuu, tarinan kuljetuksessa on hyvinkin näkyviä aukkoja, mistä huolimatta täydellisen turhia kohtauksia, kuten edellisestä elokuvasta tutun sivuhahmon jammailuja oikeiden urheilutähtien kanssa, on mukana enemmän kuin puoli tuntia.

Leffan on tarkoitus olla vauhdikas kreisikomedia, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Taikapatsas voi muuttua Kummelista karanneeksi rillipirutaikurinörtiksi, Michael Schumacher voi osallistua hevoskisoihin, vain Leslie Nielsenix puuttuu. Olisi helpompaa arvioida leffaa omana itsenäisenä teoksenaan, eikä suhteessa sarjakuvaan, ellei olisi kiusallisen selvää, kuinka käyttökelvottomia ovat juuri ne vitsit ja juonenkäänteet, joita ei ole napattu siitä suoraan. Tekijöillä on ollut sen verran hyvä maku, että he ovat tajunneet doping-teeman olevan sarjakuvan huvittavin ja fiksuin juttu. Jo 40 vuotta naurattanut idea vedetään kuitenkin överiksi esimerkiksi siten, että mömmöillä ansaittujen muskeleiden puhjetessa hormoonihiiri laukkaa lentelemään taivaalle kuin tyhjentyvä ilmapallo. Hah-hah. Aah. Kuka haukkuu sarjakuvia lapsellisiksi?

Jos filmillä jotain arvoa on, lähtee se näyttelijöistä. Depardieun Obelix on edelleen kiva tyyppi, turhan pinnallinen kylläkin, mutta hetkittäin esikuvansa mieleen tuova tuttavuus. Veteraani Alain Delon näyttelee kuvajaiseensa rakastunutta Caesaria hienovaraisen huvittavasti, arvokkuutensa kaikesta huolimatta säilyttäen. Lisäksi veikkaan, että hulttiopoikaa tulkitseva Poelvoorde on oikeasti hauska veikko, sillä hän saa suun hymyyn silloin harvoin kun päätyy koomikon arvoiseen kohtaukseen. Uuden Asterixin ainoa mahdollisuus olla hauska on tulla nauretuksi pihalle naamiaisista.

Asterix olympialaisissa saa jopa kaksi tähteä, koska kuulin salissa lasten naurua ja koska koin itsekin tulleeni viihdytetyksi lopun hevoskisasekoilun aikana. Leffa on silti selkeästi Depardieu-trilogian kehnoin.