Kuinka tohtori Stephen Strangesta tuli Marvel-universumin mahtavin velho, joka suojelee planeettaa käsittämättömiltä uhilta, jotka elävät aineen ja ajan tuolla puolen? Montaasimaisesti & vihellellen? Strange on ylimielinen kirurgi, joka masentuu, kun hänen kätensä murskautuvat. Ehkä itämaan hihhulit kykenevät siihen, mihin lääketiede ei. Kun Strange laitetaan harjoittelemaan discovalojen vetelyä ilmaan, hän vaikuttaa mopolta, joka ei käynnisty, mutta pian hän on valmis kamppaamaan Saatanan tai melkeinpä Jumalan tasoiset olennot rentona kuin Iron Man. "Heh heh", virkkoo Strange, "sinä munkki olet kuin Eminem, koska kummallakaan ei ole toista nimeä! Heh!"

Tämä on yksi Marvelin parhaista leffoista. Tarjolla on vain tyhjiä kaloreita, mutta tämä on hipin reseptillä väännetty muffinsi, jos Civil War on paahtoleipä. Näyttelijävalinnat paikkaavat puutteita ja tehosteet ovat kunnianhimoisia: uusi sankari selkeästi syntyy ja kaupan päälle tulee happotrippi. Omaperäisistä yksityiskohdista ei tarvitse ymmärtää alkeitakaan.

Velhot voivat siirtyä peiliulottuvuuteen, jossa kaikki on mahdollista. Kaupungit taipuvat mutkalle kerrostaloineen päivineen ja irtonaiset objektit kieppuvat taivaalla kaleidoskooppimaisesti, eikä tämä edes ole huipennus. Inception ja The Matrix -trilogia rajoittavat ylilyöntejä säilyttääkseen tietyn uskottavuuden. Sillä on oma arvonsa, kun leffa voi lonkeropornoilla muuten vaan. Entinen hippi vilkaisee kaveria ja nauttii leffasta vasta, kun varmistuu, ettei kaverin pää poksahda irti ja lennä korvillaan.

Velhojen ninjamaisuuteen petyin lievästi, sillä luulin tekijöiden luvanneen, ettei toiminta ole mätkintää. Velhot takovat toisiaan päähän valosauvoilla ja painivat ruumiista irtaannuttuaankin. Ilahtuisin, jos "tuli sammutettaisiin vedellä" kuten Harry Pottereissa parhaimmillaan, mutta olisin vakuuttunut, jos Strange tekisi ihmisruumiille jotakin, mikä on asiayhteydessä tehokkaampaa kuin tulipallot. Hän on kirurgi. Mielikuvitusta saa käyttää. Toki sitä käytetään: jos olemme miellyttävässä transsin ja aivokuoleman välitilassa komeasti hullun huipennuksen aikana, Strange vaikuttaa fiksultakin.

Hahmonkehitystä: posliinitohtori on elitistinen sosiopaatti, mutta risuparta tekee hänestä herttaisen luuserin ja muotiparta mageen puolijumalan. Draama on vitsien alustamista. Tämä on laadukas lasten komedia ja hyväksyn sen, mutta toisaalta muistan, kuinka elämyksellistä oli katsoa lapsena Darkman ja Silmitön raivo. Oli katkeraa niellä sitä, miten rikki sankarit olivat voitettuaankin. Turmeltuneet kädet on painava teema, joka unohtuu joskus ninjaliikkeen mokaamisen jälkeen. Sankari saisi kymmenkertaisesti sympatiaa kaikilta, joilla on huono iho, ylipainoa, pieni penis tai 7 vuotta vanhat silmälasit, jos hän ei kykenisi oven kahvaa kääntämään, vaikka hän kaataa aliavaruusdemonit oveluudella. Eeppisyys on eeppisempää arkeen ankkuroituna.

Benedict Cumberbatch on sankari, Tilda Swinton on mestari ja Mads Mikkelsen on vastustaja. Näiden tonttujen kasvojen luustokin riittää sisällöksi, kunhan kankaalle saadaan kahdet. Kenenkään uraa tämä ei määrittele. Päivänä, jona Cumberbatch on niin ilmiömäinen kuin oudon menninkäisen pitäisi olla, ohjaajaakin kutsutaan visionääriksi. Hän ei sido ristiriitoja yhtä saumattomaksi paketiksi kuin Robert Downey, Jr., mutta Strange on helposti yksi jatkumon isoista persoonallisuuksista ja tahdon lisää.

Marvel pikakelasi ohi Iron Manin alkoholismin, eikä Ant-Man aio piestä vaimoaan. Leffoja kokoon laskelmoivan komitean huumorintaju vesittää draaman, mutta Ant-Manin kirppusirkustelut ja Strangen deliriumit vakuuttavat, että komitealla on hauskaa. Kuten Man of Steelin arvostelusta voi päätellä, suosisin DC:n melodraamaa, jos DC:n viimeisimmät takkuilut toimisivat teoriassakaan.