Värisokea Tanskan hörhö Nicolas Winding Refn jatkaa itsensä toteuttamista. Tiedossa on neonväreillä valaistua taiteellista patsastelua ja hitusen katsomiskelvotonta provosointia. Ei tämä tyrmäys ole: leffa kuvitti hyytävästi ja lopulta huvittavastikin valmiit yhteiskuntakriittiset ajatukseni. Kohtalaisen hyviin taide-elokuviin on vaikea suhtautua itsetietoisesti. Onko kyse siitä, että "leffa pitää ymmärtää", vai siitä, että "sisältö pitää keksiä itse"? Vai tuttujen ideoiden esittämisestä epäselvästi? Joku tykkää bongata ne ideat ja joku sarjisleffojen viittaukset.

The Neon Demon kertoo 16-vuotiaasta Jessestä, joka saapuu Los Angelesiin. Mallinura jysähtää käyntiin: häntä ylistetään luonnolliseksi ja täydelliseksi. Näyttelijä Elle Fanning on suloinen naapurin tyttö. Se varmasti on tarkoituksellista, ettei hän näytä persoonalliselta siinä mielessä kuin esim. Cara Delevingne ja Omahyra Mota näyttävät. Kaikki mallit ovat nuoria ja "samasta puusta", mutta Jessellä on viattomuutta jäljellä. Kokeneemmat meikkibarbiet ovat olevinaan suorapuheisia, mutta heidät on jo marinoitu neonväreissä ja muovissa, joten he katsovat ivallisina tyttöä, joka ei osaa myötäillä mielentilaa. Nopeasti Jessekin pilaantuu, kun ylistys jatkuu kaasujaan haistelevien autistien vedellessä häneen kultamaalia.

Luokittelen mielenhäiriöiksi plastiikkakirurgian, tatuoinnit ja meikkaamisen (muulloin kuin Halloweenina). Olet todennäköisesti samaa mieltä, jos muistat nähneesi kuvan vaikkapa piruparasta, joka yrittää muokata itsestään kissan. Onko kutkuttavaa ottaa pari askelta mielisairauden puolelle? Toki. Se on hirviömäistä, kun valtaapitävä hullu korruptoi alamaiset. Muotialan synteettisyyttä kritisoidaan usein vitseillä, joiden mukaan naisellisen pyöreyden sensuroiminen miellyttää asuista vastaavia homoguruja. Pari tylytystä löytyy tästäkin teoksesta.

Naisista tämä kuitenkin kertoo. Dominoivat miehet - mukaanlaskien sakkolihasta satuileva motellikyylä Keanu Reeves - ovat limainen uhka taustalla. Naisten solidaarisuus on hieno asia, mutta kuten naiset tietävät kertoa, sillä on jotakin yhteistä psykopatian kanssa: joskus et näe miellyttävän naamion taakse. Etukäteen leffaa kuvailtiin ikuisesta nuoruudesta haaveilleen sarjamurhaajan Erzsébet Báthoryn tarun modernisoinniksi, eikä syytä tarvitse ihmetellä. Ottaisin kernaammin aidon Báthory-draaman Refniltä samasta syystä kuin suosin Vlad Draculaa kreivi Draculan kustannuksella. Refn osaa luoda huumaavia, hämmentäviä harhoja ja ilmeisesti on tarkoitus huvittua, kun leffassa vilahtaa puuma, mutta myös historiallinen tarina mahdollistaa vertauskuvat nykymeiningistä.

The Neon Demon ei ole niinkään tarina, kuin mielentila ja painajainen. Kun olin nuorena vieraassa kaupungissa, olin vakuuttunut, että K18-leffaa illalla katsovat ovat mielipuolia ja rikollisia. Leffa oli Blade, joka jatkoi valvepainajaistani klubikohtauksella, jossa vampyyrit joraavat verisateessa psykedeelisen jumputuksen tahtiin. The Neon Demon kehittelee samansuuntaisia unia, muttei laukaise jännitteitä kelmejä kurittavalla tosimiehellä. Sankarittaren on omaksuttava vieras, painostava logiikka. Hahmonkehityksen sijaan vilkkuvat ja hohtavat Prisman tai Zeldan logot ilmaisevat, ettei niitä möllöttävä voi olla järjissään. Jos et onnistu nauramaan viimeiselle ylilyönnille, olosi saattaa jäädä likaiseksi.

Leffa kertoo suoleensa katoavista teennäisistä taiteilijoista - mitätöiden kritiikkimme Refniä kohtaan. Hän on järjestänyt itsensä liian nuorten alusvaatemallien seuraan - paheksuakseen alusvaatemalleja hyväksikäyttäviä keski-ikäisiä miehiä. Hän mässäilee naisten kamaluudella - ilmoittaen sitten, että leffa on omistettu "Liville" eli hänen vaimolleen. Ei tämä puhdasta neroutta ole, mutta on tämä jotakin. Refnin kuva ja ääni tuovat eniten syvyyttä ainoaan tarinaan, jota hän ei kirjoittanut, eli Driveen, joka olisi Steven Seagalin elokuva ilman koreaa pintaa.