Daredevilin ja Jessica Jonesin arvostelemiseen meni pari päivää. Yritin huomioida sen, että pieni peräkipu johtuu istunnosta eikä vain laadusta. Jessica Jonesin kiehtovan roiston kaaduttua en tiennyt, miksi Jonesia tai sivuhahmoa Luke Cagea pitäisi seurata, sillä sankarien arvo tuppaa devalvoitumaan, kun takana on useamman leffan edestä tyhjäkäyntiä. Cagen 13 tunnista löytyy hyvää, mutta tarinaa on hädin tuskin kolmeksi. Tarvitsin 10 päivää, kasan legoja (pitääkseni aivoni päällä) ja lomaa dieetistä (säilyttääkseni elämänhalun).

Cage on "katutason supersankari". Hahmo on vastaavaa sontaa kuin Teräsmies: hän on tarinan voimakkain tykki ja luodinkestävä, paitsi jos taikatemppu kumoaa säännöt. Kykyjä käsitellään huomionarvoisella tavalla tasan kerran. Muun aikaa hän tallustaa eteenpäin vaikka sitten luotisateessa ja kettuilee löysille katunilkeille. Tarinasta ei löydy "Lex Luthoria": roistot ovat surkuhupaisia luusereita, joista asiallisimmalla ei ole varaa "kryptoniittiin". Roistot ovat sarjan paras puoli, koska epäpätevyys on hellyyttävää.

Jos yksi näyttelijä on kiistatta lahjakas, niin Mahershala Ali. Hän näyttelee yökerhon omistavaa gangsteria "Cottonmouth" Stokesia. Normaalissa rikosdraamassa hahmo olisi vakuuttava Scarfacen kevytversio. Cottonmouth kykenee laskelmointiin ja koleaan makeiluun, mutta sortuu äkkipikaisuuteen. Ali on erityisen nautittava nauraessaan ylimielisesti, sillä reaktio on selkeä suojamuuri, jolla hahmo peittelee huonoa itsetuntoa, josta tarjotaan virallistakin tietoa. Se olisi vanhan ajan kerrontaa, jos Cottonmouth yrittäisi yhä uusia juonia. Hänelle jopa ehdotetaan, että Cagen hukuttamista ja myrkyttämistä voisi kokeilla, mutta ei hän jaksa: tämä on modernia, hahmovetoista kerrontaa. Sankarin isoin haaste on se, ettei hänkään jaksaisi kuin ruikuttaa.

Luke Cage on salanimi. Vankilasta paennut mies pakoilee lakia. Jos saisin päättää, aloittaisin sarjan kohtauksella, jossa valkoiset kytät pysäyttävät tämän komean mustan alfauroksen ja ampuvat häntä heppoisin perusteluin - tietenkin tuloksetta. Sarjakuvahahmo oli osa 70-luvun blaxploitaatiobuumia ja voimafantasian modernisointi olisi saavutus. Alkumetreillä Cage vaikuttaa äijältä, jonka on toimittava isot tissit nähdessään, mutta tämä on vain katsojan manipulointia. Se on hienoa, että tissiteline paljastuu oikeaksi hahmoksi, mutta seksuaaliset jännitteet unohdetaan Alzheimer-henkisesti lukuisten muiden ideoiden tavoin. Jälkimmäinenkin puoli on täynnä monologeja, koska korvaavia ideoita ei kunnolla alustettu.

Se on kova veto Chris-nimisiin valkonaamoihin erikoistuneelta Marvelilta, että sekä sankarit, roistot että välimuodot ovat värikkäitä ja usein naisia. Rotuasioiden esilläpito toisaalta korostaa Marvelin munattomuutta. Cage pahastuu, jos katuniggat kutsuvat häntäkin niggaksi – no oho! Tekijät tiedostavat, että vähemmistöjen ja kyttien suhdetta pitäisi kommentoida. Älynväläyksiin kuuluu myöhäinen monologi, jossa luodinkestävän mustan miehen viehätys selitetään, jos et sitä 10 jakson aikana oivaltanut. Poliisit, jotka pahoinpitelevät syyttömiä heikoista hermoista johtuen, ovat mustia. Niinhän he joskus ovat; rotujännitteitä käsittelevä leffa Straight Outta Compton sanoi saman sensuroimatta olennaisempia asioita. Eräässä vaiheessa pahat asekauppiaat kritisoivat poliiseja julkisesti tähän tyyliin: "kytät käyttävät liikaa voimaa, joten annetaan kytille lisää voimaa". Onneksi olkoon, jos onnistut pitämään tätä yhteiskuntakriittisenä taiteena.

Cottonmouthin takana seisoo The Matrixin 386-versiosta karannut aurinkolasinäätä, jonka on mageuden vastakohta ja siksi vähän magee. Cottonmouthin serkkutyttö on poliitikko, jonka kierous ja tyhjä katse ovat outo kombo, johon olen törmännyt Fox News -kanavalla. Viimeisenä esitellään säälittävän nolo hihittelevä psykopaatti, joka siteeraa Raamattua. Moni asia satuilun saralla ei ole nolompaa: mieleen muistuvat aina Lostin viimeiset kaudet, kun sisällötön tarina yhtäkkiä koettaa siteerata kulttuurin peruskiveä. Erään varhaisen muistiinpanoni mukaan kirjoittajat "osaavat kääntää pieniä kliseitä nurinniskoin huvittavilla tavoilla". Siinäpä oli kehu, jota en ymmärrä enää.

Jos näyttelijöiden taso onkin tulkinnanvaraista, toteutus on tekstiä vahvempaa. Persoonallisinta on mustan musiikin käyttö: on retrohenkisiä nuotteja, moderneja urbaaneja säveliä ja yökerhoesityksiä. Nautin temppuilusta aluksi ja taukojen jälkeen, mutta pitkissä sessioissa sekin korostaa puuromaisuutta, kun musiikki elää omaa hipsterin elämäänsä. Kokonaisuutena sarja on silkkaa jazzia: harmitonta ja miellyttävääkin hissimusiikkia, joka ei johda mihinkään ja saa epäilemään, että talossa on 50 kerrosta. Helvetissä soitetaan pelkkää jazzia.