Kanadalaiset hanhet tekevät itsemurhaiskun, kun kapteeni Chesley "Sully" Sullenberger nostaa matkustajakoneen ilmaan. On minuutteja aikaa reagoida. Sully suorittaa vaarallisen hätälaskun Hudson-jokeen. Useimmat juhlivat sankaria, mutta tuima munapää ja kumppanit pohtivat, tekikö Sully oikein: jotakin olisi kiva syytellä, joten Sully ei ole sankarillisissa tunnelmissa. Tarina on tosi ja elokuvamaailman asteikolla yksinkertainen. Sully on ammattilainen ja normaalitilanteessa hymypoika, eikä esimerkiksi masentunut, päihderiippuvainen improvisoija, jollaisen fiktiivinen Lento (Flight) esitteli. Leffa ei käänteillä yllätä, mutta tarinan rakenne on yllättävänkin tyydyttävä kokonaisuutena.

Pakkolasku esitetään katkonaisesti ja niin moneen kertaan, että spektaakkelia janoava ehtii pohtia, oliko se jo tuossa. Huipentuma on väittääkseni ihmisten onkimisoperaatio. Ennen sitä perusasiat upotetaan tajuntaamme. Se itsessään on simppeli ja juuri siksi liikuttava vaihe. On mukavaa, etteivät ihmiset panikoi liikaa, ja on mukavaa, kun yhteiskunta säntää automaattisesti avuksi. Jos elokuva alkaisi näissä tavallaan harmonisissa tunnelmissa, olisi hieman vaikeampaa samaistua Sullyyn, joka kyseenalaistaa todellisuudentajunsa, kun tuntemattomat laulavat ylistysvirsiä ja firman miehet jankuttavat simulaatioista. Juuri kun aloin ajatella, ettei tarinaa ole osattu rajata, kerronta alkoi hengittää ja kaikki oli hyvin.

Ohjaaja Clint Eastwoodista puhutaan mitä sattuu. Mies on luotettava tai persoonaton; tehokas tai hutiloija. Jopa Sullyn näyttelijä Tom Hanks on vitsaillut lämpimästi, ettei Eastwoodia kehtaa katsoa silmiin ja että hän kohtelee näyttelijöitä kuin hevosia. Eastwood taitaa omalla painollaan avautuvat inhimilliset tarinat. Ei se kaikki voi kuvitelmaani olla, että mm. Sullyn, American Sniperin ja Invictuksen rivien välistä löytyy viisautta. Minulla ei ole tarvetta ylistää Eastwoodia: jos Sullystä löytyy "tuttu tyylivalinta", niin se on se, että sivuhahmot ovat parin tyynen repliikin määrittelemiä. Eastwoodin tyyli ei toimi, jos tarina on moniselitteinen mysteeri tyyliin J. Edgar, Hereafter ja Changeling.

Hanks on huolestunut Hanks. Kakkospilottia tulkitseva legoleuka Aaron Eckhart näyttää Daltonin veljekseltä paksuine viiksineen ja noin muuten hän on hillitty, hittolainen-tyyliin huolestunut Eckhart. Muutamalle matkustajalle annetaan minuutti. Lennonvalvoja ottaa tapahtumat raskaasti, mutta katoaa elokuvasta, joka päättää tarjota takaumia vääntääkseen rautalangasta, että Sully on lentänyt aiemminkin. Leffa käy rajalla, jonka ylittäjiä kutsun sillisalaatiksi, mutta koska pillitin vähäeleisyydelle, teos onkin impressionistinen saavutus. Kriittisten ajatusteni ja tunteellisen reaktioni ristiriitaa pohtiessani muistin, että Eastwoodin Hiljaiset sillat taisi olla ensimmäinen kerta, kun itkin käpyjen täyttymättömän rakkauden johdosta (teini-ikäisenä).

Ja sitten sama selkeämmin (?). Jenkit näkivät tämän tarinan uutisissa. He hullaantuivat Sullyyn. Leffa lupaa kertoa tuntemattoman taustatarinan. Sullyn elämän kertauksena teos ei ole edes pintaraapaisu, eikä teos ole syvällinen kertomus posttraumaattisesta stressistä tai onnettomuuden tutkinnasta. Kevyt annos kiintoisaa nippelitietoa tarjotaan. Elokuvatähdet ansaitsevat sympatiamme sekunneissa. Se ei menisi läpi, jos Sully hetken ajan vaikuttaisi mokanneen, mutta se on kutkuttavasti kohahduttava kysymys, toimiko hän niin täydellisesti, kuin on ilakoitu? Leffa ei ole niinkään nerokas ote lähihistoriasta kuin vahva fanituote, joka kunnioittaa uroteon herättämiä tunteita syyllistymättä melodraamaan (mainittavissa määrin). Valtavirran hyvänmielenelokuva ripottelee tehosteita tasaisemmin sinne sun tänne kuin mainittu Lento ja ymmärtää loppua jo puolentoista tunnin jälkeen, kun enimmät mahdolliset mehut on puristettu.