Hymyilevä mies on Suomen Rocky. Monet kotimaiset leffat olivat mustavalkoisia kun Rocky jahtasi Oscareita, joten ei pelätä tyylivalintaa. Hymyilevä mies on junttikomedia perusfiksuille junteille, jotka osaavat arvostaa kollektiivista junttimaisuuttamme kommentoivia vitsejä ja nyökkäyksiä, jotka ovat usein nokkelasti ajoitettuja. Cannesin elokuvajuhlilla fransmannit tuomitsivat leffan korkeaksi taiteeksi "Un Certain Regard" -kategoriassa, mutta kyseessä on kelpo ensielokuva katsojalle, joka ei tiedä, miten somaa vähäeleinen mustavalkoisuus voi jättipyyhkeellä olla. Tämä taisi olla kettuilua sekä kotiin jääville että kollegoille, joiden ansiosta DVD:n kannessa tulee seisomaan 10 x 5 tähteä.

Nyrkkeilijä Olli Mäki pääsee ottelemaan maailmanmestaruudesta höyhensarjassa 60-luvulla ja vieläpä kotiyleisön edessä. Ylempi painoluokka olisi sopivampi ja makkara maistuu, mutta valmentaja on asiat junaillut. Sankarista on kiva päästä kokeilemaan suomalaisittain historiallista matsia. Valmentaja on omaksunut ison maailman kuviot, joten hän lupailee jo mestaruutta lehdistölle ja sponsoreille. Mäen näyttelijä Jarkko Lahti ja kumppanit selviävät mukavasti ujosta patsastelusta, valmentajan näyttelijän Eero Milonoffin ollessa jonkun patsaan väärti: hän on hyvin hauska ja ilman hänen näätämäistä karismaansa olisi epäselvää, miksi mikään tapahtuu.

Tarina on tosi. Varaudu paljastuksiin tyyliin "Napoleon mokasi Waterloossa". Ottelu ei ollut jännitysnäytelmä. Jos se väite pitää paikkansa, että Mäki on historiamme paras nyrkkeilijä, elokuva esittää vitsinä käsitteen "suomalainen nyrkkeilijä", vaikkemme Rion perusteella muuta osaa kuin leipoa kaveria. Mäki tekee parhaansa, mutta tiedostaa todellisen haasteen olevan se, että naisystävä on huomioitava hullunmyllyn keskellä. Hän on oman elämänsä sankari. Jos surkea narsisti ei enää muuta keksisi, hän pyrkisi Amerikan presidentiksi, mutta tokkopa hän onnistuessaankaan olisi hymyilevä mies. Toisaalta: eikös se ollut varmaa tietoa, että kunnon nyrkkeilijöillä on tiikerinsilmä?

Herttainen kömpelyys on omanlaistaan näennäisrealismia. Hirveinkin hulabaloo näyttää joutavalta, jos seuraat sitä sivusta itsetietoisena. Leffat tyyliin Rocky ovat melodramaattisia ilmaistakseen, miltä elämä voi tuntua. Hymyilevä mies muun muassa rinnastaa nyrkkeilyn halpaan sirkuspelleilyyn. Jos olisi kehitettävä tulkinta Mäen käytöksestä, sanoisin, että hän on osansa hyväksynyt kehäraakki, joka on valmis lopettamaan, tai vaihtoehtoisesti heinäkenkä, jolle jo Helsingin näkeminen on saavutus. Ottelupäivä oli kuulemma Mäen elämän onnellisin. Leffan mukaan se ei johtunut ainakaan nyrkkeilystä, kun Rocky taas selvästi tahtoi todistaa, ettei hän ole nolla, ennen kuin hän huusi Adrianin nimeä.

Aito Mäki oli 25-vuotias. En tiedä, kuvailisinko hyväkuntoista, neljääkymppiä lähentelevää näyttelijää kernaammin megabarbaariksi, vai kuivaneeksi käppänäksi. Nuoren miehen innon ja hiusten tilalla on hitusen enemmän harmoniaa, otsaa ja haitari-ihoa kuin loogista on, mikä ohjaa alitajuntaamme. Valmentajatkin ovat yleensä edellistä sukupolvea, eivätkä sankaria nuorempia. Mäki on pygmi, jolle isot ukot virnuilevat ja joka valikoiduissa kuvakulmissa hukkuu sopusuhtaisen naisensakin taakse, mutta edes kliseistä pienen miehen pippurisuutta ei esiinny. Olisi helpompaa niellä väittämä "leffa kertoo kaiken olennaisen vaatimattomasta kansasta suuren maailman varjossa", kuin väittämä, jonka mukaan leffa kertoo Olli Mäestä.

Kohuleffan kohun purkaminen on luontevin tyylivalinta allekirjoittaneelle, mutta se ei tarkoita, ettenkö leffaa suosittelisi. Kyseessä ei ole vaikeaa taidetta, vaan hauska hyvän mielen elokuva, joka luottaa katsojan päättelykykyyn ihan vain siten, kuin valtavirran leffat joskus muinoin tekivät. Värien puute ja sankarin rupsahtaneisuus kärjistävät onnistuneesti yksinkertaista sanomaa, kunhan sen hyväksymme. Leffan näkemisestä on pari viikkoa ja tarve nähdä Turhapurot uudestaan kytee yhä mielen perukoilla.