Terroristit vetävät pommiliivejä niskaan pölyisessä lähiössä Keniassa. Heillä ei ole kiire eikä mikään. Jenkeillä ja briteillä on ilmassa kaikkinäkevä silmä ja pienempiä lennokkeja. Pitäisikö tilanne ratkaista helvetintuleksi kutsutulla ohjuksella? Terroristeihin kuuluu radikalisoituneita länsimaalaisia, jotka ovat etsityimpien listalla. Onko asia vahvistettu? Entä sivulliset uhrit? Entä juridiset ja poliittiset ulottuvuudet? Operaatiota johtava maastohaalarimummo tahtoisi iskeä, mutta komentoketjussa mennään ylemmäs, joten mielipiteensä lausuvat myös pöntöllä istuvat ministerit ja suoranaiset siviilit, jotka edustavat mitä lie poliittista herätysliikettä. Sotilas, jonka sormi on liipaisimella, on kiltti, hikoileva maalaispoika, jolle helvetintulen jakelu on ikään kuin kesätyö.

Osa eliitistä väistelee vastuuta, toisten ärsyyntyessä ja vajotessa olettamiinsa. Varmastiko pehmoilu johtaa 80 uhria vaativaan terrori-iskuun? Leffa esittelee myös viattoman potentiaalisen uhrin ja katutasolla työskentelevän agentin, joka on ainoa henkensä peliin laittava sankari. Terroristien näkökulma ei ole olennainen, mutta selviää, että monet yrittävät elää tavallista elämää pikkumaisten ja vaarallisten hihhuleiden reviirillä. Näkökulmat ovat helposti ymmärrettäviä ja usein liikuttavia. Edellisessä eli Midnight Specialin arvostelussa syytin leffaa näkökulmien puutteesta: nyt sellaisia ropisee niin, että joudun varomaan, etten innostu käymään kaikkea läpi. On palkitsevaa tuumia jotakin ja oppia, että leffa huomioi asian.

Modernista lennokkisodasta tiedän vain perusteet. Kuulemma viattomia räiskitään hengiltä läjäpäin. Otin leffan samalla asenteella kuin lähitulevaisuuteen sijoittuvan sci-fin. En tiedä, ohjaavatko lennokkeja Aaron "bitch" Paulin näköiset kokemattomat, opintolainaa murehtivat pojat ja tärisevät tytöt, mutta asetelma puhuttelee. Terroristit omistavat aatteelle elämänsä. Vastapuoli voi ottaa sodan harrastuksena. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa yhä uudet henkilöt innostuvat terroristin urasta ja nörttisotilaan yöunet menevät pilalle.

En kokenut, että näkökulmia varsinaisesti pilkataan, vaikka satiirisia sävyjä kehitellään läpinäkyvästi. Hömelö kenraaliluutnantti Alan Rickman käy leluostoksilla ennen kuin hän päättää vieraiden lapsien hengistä, mutta mies on ammattilainen. Kaikki epätoivoinen vänkäys on herkullisen koomista, mutta todellisuudenkin lajityyppi on musta komedia, jos sosiopaattiklovni Donald Trump voi olla ehdolla Yhdysvaltain presidentiksi, jne. Veikkaan, että todelliset ohjusiskut tehdään kylmäverisemmin ainakin yleensä, mutta ehkei filmi muuta väitäkään. Protokollat ovat olemassa, mutta puoliautomaattiseen sodankäyntiin kuuluu yhä inhimillisiä tekijöitä.

Olin saada dopamiinimyrkytyksen jännittäessäni. En pohtinut, mitä tekisin itse, koska olen ryhmäpaineille immuuni fundamentalistipasifisti, mutta vastuunkantajat ovat kiintoisia ja kunnioitettavia. Olen asioista montaa mieltä ja oli miellyttävää kokea, että elokuvakin on, onnistuen silti tiivistämään aiheen johdonmukaisesti. Sivulauseet laajentavat teemoja alati, mutta monessakin mielessä leffa on kärjistetty: se on lyhyt ja viihteellinen. Kuhunkin kohteeseen on pultattu karismaattinen kyky, johon huomio lukittuu vanhasta muistista. "Bitch" Paul on omimmillaan haavoittuvaisena ja hämmentyneenä, Helen Mirreniltä löytyy auktoriteettia ja nautin kovasti Rickmanista, vaikken muistanut, että suoritus on hänen viimeisensä. Captain Phillipsin erikoistehoste Barkhad Abdi on hemmetin ruma mies, mikä muuttuu eksoottisuudeksi, kun hän näyttelee mainittua sankaria. Hänen naamansa on nyt symboloinut kahta päinvastaista asiaa, joten kehitin tarpeen nähdä häntä lisää.

Ohjaaja Gavin Hood vei vieraskielisen elokuvan Oscarin sympaattisella Tsotsilla. En tiedä, kuka piru ohjasi Tsotsin ja Eye in the Skyn välissä X-Men Origins: Wolverinen.