On klisee puhua "amerikkalaisesta unelmasta" 3 tuntia lähentelevän gangsterielokuvan arvostelussa, mutta mikäpä tässä. Ei Ridley Scottin ohjaustyö uusia uria itsekään auo.

Olipa huomion kiinnittäminen ihonväriin sopivaa tai ei, totuus on se, että rotu erottaa autonkuljettajasta huumeparoniksi nousevan Amerikan gangsterin monista kollegoista. Denzel Washington tulkitsee moniulotteisesti Frank Lucasia, karismaattista ja jämäkkää herrasmiestä, joka rakentaa itselleen italialaisia perinteitä mukailevan rikollisorganisaation. Rasistiset liittovaltion miehet eivät meinaa tätä uskoa. Ulkoisesti mies on kirkossa käyvä, perheestään ja vähäosaisista huolehtiva mallikansalainen, kulissien takana taas älykäs ja määrätietoinen konna, joka keksii kuinka myydä halvemmalla vahvempia huumeita kuin kilpailijansa. Pian itkee köyhänä kituuttanut äitimuori onnesta, kun poika antaa lahjaksi kartanon.

Samaan aikaan kun Lucas laajentaa ja yrittää sietää junttisukulaisiaan, näemme mitä tapahtuu vastapuolella. Russell Crowe näyttelee sympaattisesti, jos maneereilleen turhankin uskollisena huumepoliisi Richie Robertsia, jolla on niin suora selkä, että se menee kylmän ja kyynisen maailman silmissä komiikan puolelle. Kuinka lahjoa Roberts, kun hän on kertaalleen löytänyt miljoona dollaria ja palauttanut ne poliisilaitokselle? Muille sikaniskoille lahjukset ovat arkipäivää. 60- ja 70-lukujen New Yorkissa poliisit osallistuvat huumekauppaan, ja jopa ovat kieroutuneempia kuin konnat itse.

Washington ja Crowe eivät kauaa yhdessä esiinny, mutta heidän hahmojensa välillä on mielenkiintoista vastakkainasettelua. Lucasilla on huonoja kokemuksia lain soveltamisesta, mikä on käypä selitys sille, miksi tällainen "tavallinen mies" on ajautunut sen väärälle puolelle. Ainakin selitys on uskottavampi kuin Kummisetä-trilogiassa. Kokopäiväinen nallekarhu Lucas ei missään nimessä ole: hän on kylmäverinen murhaaja, joka osoittaa sadistisia piirteitä rankaistessaan epäpäteviä alaisiaan. Pimentoon ei jätetä sitäkään, mitä huumeet tekevät. Joka tapauksessa Lucasin käytös on olosuhteet huomioiden jopa loogisempaa kuin Robertsin, jonka sinnikkäille pyrkimyksille hyvään ei anneta kummoisia selityksiä. Jaloutensa ohella Roberts on rutiköyhä, halpoihin naisiin menevä ja huono isä.

American Gangster perustuu tositapahtumiin. Ottaen huomioon kuinka ihmeellisiä asioita tosielämässä tapahtuu, on käsikirjoitus jopa kuiva. Kohtauksia jotka edes vähäisimmällä tavalla onnistuvat yllättämään, ei taatusti ole yli kymmenen minuutin edestä: sitä saa ihan muistella, missä sama kohtaus on toteutettu eri tavalla. Ridley Scott kuitenkin on rautainen ammattilainen, joka tietää kuinka viihdyttää katsojaa. Tarina kerrotaan parhaaseen tiivistunnelmaiseen Hollywood-tyyliin ilman ensimmäistäkään uskaliasta tyylivalintaa tai yksityiskohtaa.

Tylsäksi elokuva ei käy, mutta muutamat asiat nakertavat loppupuolella tunnelmaa. Alussa tehdään ytimekkäästi selväksi, kuinka kiistaton on Lucasin valta kotona Harlemissa. Siinä vaiheessa kun Lucas on puheiden tasolla kutakuinkin koko maan kovin gangsterikeisari, ei mies näyttäydy enää erityisen mahtavana, vaan hämmentävänkin haavoittuvaisena. Ratkaisun hetket, eli viimeiset parikymmentä minuuttia edustavat jo vetelää kerrontaa, mikä saattaa tietysti kunnioittaa oikeita tapahtumia. Muutamat mielenkiintoiselta kuulostavat käänteet esitetään vain jälkihuomautuksena tekstimuodossa, vaikka niiden tarkempaa etenemistä olisi seurannut mielellään - lievästi puutuneiden pakaroidenkin siunauksella.