Kirottu 2 (The Conjuring 2) on laatutuote, joka olettaa, että tahdomme nähdä saman leffan kuin aina. Demoni tönii esineitä ja kuiskii kamaluuksia lapsille, kunnes asiantuntijat saapuvat paikalle krusi-fiksaamaan asiat - loppu. Jos tahdot nähdä uutta, tai parhaan mahdollisen version tarinasta, jota et ole nähnyt, tuskinpa valitset jatko-osaa. Tämän jatkeen hienous on varmaotteisessa ja näyttävässä toteutuksessa ja pikantisti nyrjähtäneessä rakenteessa. Paholaispellejä hyökkii päälle jo alkumetreillä, vaikka leffa painottaa perustuvansa tositarinaan. Jopa viranomaiset uskovat demonien olevan totta, mistä huolimatta se on olevinaan mysteeri, onko riivattu lapsi teeskentelijä. Ei ole selvää, miten vakavissaan tekijät ovat, ja epävarmuuden tunteista jännitys lähtee.

Osa ylilyönneistä on unta, mutta en muista, milloin olisin epäuskottavamman tositarinan nähnyt. En silti kuvaile tätä kauhukomediaksi, enkä tahattoman koomiseksi, vaan ihan vain hauskaksi. Jos kauhuleffa panostaa shokkeihin, katsoja hyvässä lykyssä pureksii kynsiä, säikähtelee ja nauraa vapautuneesti. Temput tuntevan kriitikon hermoradat ovat hyvin pitkälti kuolleet, mutta piuhat on kytketty oikealla tavalla, joten kun shokkikauhu on laadukasta, pienikin säpsähdys johtaa huvittuneisuuteen, jota kasvattaa empaattinen ilo. Hienoa, että joku osaa yhä pistää eilisen teeren pojat kiljumaan.

Perinteisesti demoni vaikuttaa idiootilta. Ennen elokuvaa pohdin, että suosituin tilannekomediasarja Helvetissä saattaa olla Mitäs me kiroilijat, jossa dementoitunut demoni karkaa vanhainkodista ja muuttaa asumaan tavallisen perheen luo. Ihmiset eivät demonia näe, joten valmiiksi nauretuista vitseistä ei loppua tule! Kirottu 2 esittelee jo varhain ajatuksen, että riivaaja on 70-vuotiaan papparaisen haamu, joten vakioteoriani kerrankin piti paikkansa. Höppänä on koomisempi uhka kuin "Helvetin ylilordi", eikä kuitenkaan pienempi sellainen. Jos dementikko tarttuisi veitseen draamassa tönittyään esineitä ja paiskottuaan ovia, uhkaavaa se olisi.

Patrick Wilson ja Vera Farmiga näyttelevät jälleen Ed ja Lorraine Warrenia, jotka ovat todellisia paranormaalien ilmiöiden tutkijoita. Heidän tunnetuin tapauksensa Amityville on tapahtunut elokuvien välissä, mutta siitä nähdään otteita. Aiheena on Enfieldin tapaus, joka sai paljon julkisuutta Iso-Britanniassa 70-luvun lopulla. Elokuva huomioi perusasiat, kuten sen, että Warreneita on kutsuttu huijareiksi ja hörhöiksi, ja sen, että kujeilevat lapset ovat loogisin selitys kummittelulle. Wilson on tyyppi, jota pitäisin huijarina naaman perusteella, jos hän yrittäisi myydä minulle pölynimurin, joten hänen läsnäolonsa sai monet todisteet vaikuttamaan propagandalta. Ajan kanssa Wilsonkin myy vilpittömyytensä. Sankarien suhde on lämmin, mikä on tärkeä vastapaino kaikelle muulle. Hahmojen ja ihmissuhteiden kehitys on minimaalista, mutta punnittu määrä inhimillisiä hetkiä takaa, että tarinassa on riittävästi syvyyttä. Lapsinäyttelijät ovat erinomaisia panikoidessaan ja piruillessaan.

Ohjaaja James Wan otti kaksi harha-askelta esikoisensa Saw'n jälkeen, mutta kehittyi hittikoneeksi. Kunhan hyväksymme sen, että Kirottu 2 ja Fast & Furious 7 ovat huvipuistoajeluita, joiden matkaan voi hypätä vaikka puolessa välissä, Wan vaikuttaa asiakasta kunnioittavalta ammattilaiselta. Ehkä tämä on sääli. Muutamat Kirottu 2:n kohtaukset, kuten Elviksen imitoiminen lasten mieliksi, voisivat olla miellyttävä osa oikeaa elokuvaa, joka kertoo näkemisen arvoisen tarinan. Mieleen jäi myös herkullisen epämukava keskustelu demonin kanssa, jota en kritisoi, mutta joka vaatisi Saw'n loppuratkaisun tyylisen idean, jotta tarina nousisi toteutuksen tasolle. Wanin seuraava työ Aquaman tulee kertomaan hänestä paljon, sillä vaikka se supersankarileffa onkin, veden alle osittain sijoittuva tarina vaatii vahvan vision.