Otan kilpparit vakavasti kuin Teräskalsarin & Nahkakroisoksen, jos tarina panostaa Leonardoon ja Raphaeliin, eli kunniakäsityksiin ja angstiin. Vuoden -90 leffa ja muutamat sarjakuvat ovat tätä osastoa. Suositumpi tyyli lähtee ihme ideoista, jotka Donatello selittää ja Michelangelo vääntää leikiksi. Varsinkin alkuperäinen piirretty kuuluu tähän kastiin. Tempulla saa maustaa toista, mutta sävelkorvani protestoi, jos fysiikan laeille kieltä näyttävä äärilapsellinen sähellys pistää Leon ja Ralfin örisemään toisilleen kuin pallihikigorillat. Pelleily toimii, kunhan se ei taukoa, ja draaman pitäisi johtaa johonkin.

Out of the Shadows vaikuttaa aluksi itsetietoiselta vauhkoillessaan ja ohittaessaan selittelyt sekunneissa. Paha ninja tapaa avaruusaivon, joten kättä päälle: he koettavat vallata maailman. Ei ole aikaa kerrata mutageenin toimintaperiaatteita, eikä murtautua eläintarhaan, joten kahteen kelmiin ammutaan mönjää ja pikaselitys jättää mielikuvan, että valkoihoiset polveutuvat sarvikuonoista ja tummaihoiset villisioista. Hösöhösö - älä ajattele, sillä kohta hassut jättifriikit huristelevat panssarivaunulla lentokoneesta jokeen.

G.I. Joe: The Rise of Cobra on yhä se luontevin lelumainos. Ei haittaa, jos ohjaaja pitää katsojia sokerihumalaisina ADHD-murmeleina, jos hän löytää tavan palvella ja uskoo siihen. Out of the Shadows syyllistyy "pakollisiin kohtauksiin". Kilpparit riitautuvat taas ja muuten vaan sopivat. Niin väitetään, että tiimin on opittava hyödyntämään kunkin ominaispiirteitä, mutta tämä ei tarkoita mitään. Don räpeltää vehkeitään. Leo löytää strategisuutensa ja Miken sydämellisyyttä arvostetaan sillä perustelulla, että he sanovat "nyt hoidamme homman kotiin strategisesti ja sydämellisesti" ennen viimeistä sekoilua.

Kaikki tutuimmat tyypit tuodaan kankaalle ensimmäistä kertaa ja tavoite on status quo. Kellarissa viimeksi kyräillyt kalju rutto-Silppuri on muuttunut kolmekymppiseksi äkäilijäksi, eikä hänen kuusikymppistä ottopoikaansa mainita. Bebopin ja Rocksteadyn jutut ovat alatyylisiä, mutta he ovat tutulla tapaa viattomia lapsenomaisessa typeryydessään, joten Tokkan ja Rahzarin kokoiset aukot sieluissamme tulevat paikatuiksi. Tuttuuden korostaminen irtovitseillä 80 minuutin ajan olisi riittänyt sisällöksi: pidin elokuvaa sympaattisempana, kun se ei yrittänyt muuta. Otsikko viittaa kilpparien tarpeeseen tavoitella normaalia elämää, mutta kun jotakin tapahtuu, leffalla on kiire selitellä, ettei mikään muutu.

Taisinpa nauttia enemmän edellisestä osasta. Se on absurdi kökköleffa, joka näytti usein kamalalta, mutta palveli parilla huippukohdalla ja nauratti mauttomuudella, kuten pomppivien mutanttikarpaasi-shrekien antikarismalla, johon olen jo tottunut. Olennaista on se, että vaikka Megan Foxin näyttelemä April O'Neil esineellistettiin, April oli aito hahmo, johon tutustuimme ja jolle tarina tapahtui. Jatko-osa on pinnallisten sivunaamojen törttöilyshow. Outo maailma avautuu nyt lätkäsankari Casey Jonesille, mutta rooliin asennettu Arrow-pökkelö Stephen Amell ei osaa laiskaa virnettä vaihtaa, eikä Fox paremmaksi pistä. Vain Bebopin ja Rocksteadyn välillä on kemiaa. Varsinkaan Krangilla ei ole merkitystä: hän on vanhan videopelin loppuvastus, hän on Silppurin viimeksi käyttämän kumipallorobottihaarniskan skini.

Lastenelokuvana jatko-osa on asiallisempi hitusen hillitympien herjojen ja tasaisemman visuaalisen toteutuksen johdosta. Piippo ja Rokkari ovat kommandoja pirteämpää seuraa. Ikäraja voisi olla matalampikin piirrossarjalogiikasta johtuen. Edes lentokoneesta putoaminen ei satu, mutta roistollekin annetaan laskuvarjo, jos hänen laskeutumistaan ei ehditä erikseen seurata.


Tahdonko, että esimerkiksi Krang saa 20 minuuttia selittääkseen, että hän on avaruushitler, jolta vietiin ruumis? Ehkä, mutta en välttämättä. Jos leffa olisi lyhyt ja vuoristoratamaisen tehokas kuten Hardcore Henry on, se voisi olla riemastuttavaa, jos loppuun tumpattaisiin Krang ja rentoa meininkiä juhliva nostalginen biisi: