Avril and the Extraordinary World perustuu eurooppalaiseen sarjakuvaan ja se näkyy, sillä mielikuvitus, huumori ja särmikkyys ovat vastaavassa tasapainossa kuin muun muassa Tintin albumeissa. Pari tippaa verta ja kissan kivekset eivät pilaa kouluikäisten lapsuutta, vaan isompi kysymys on se, jaksaako kukaan muu kuin kulahtanut nostalgiasetä innostua piirretystä seikkailusta. Pienellä herjan heitolla kuvioita keventävä puhuva kissa lienee vaisu hahmo kiljuviin keltaisiin korvatulppiin tottuneille.

Avril on lainsuojaton nuori nainen, joka yrittää luoda kuolemattomuusseerumin kissan pelastaakseen ja ehkä periaatteellisistakin syistä. Hänen vanhempansa työstivät rohtoa, kunnes he katosivat, kuten ovat kadonneet muutkin merkittävät tiedemiehet vuosikymmenien ajan. Eletään 1940-lukua, mutta maailma toimii höyryllä. Kaupungit ovat savuisia ja nokisia painajaisia, joten moni käyttää hengityssuojia - kuten nykyäänkin Suomeksi kutsutun Eedenin ulkopuolella. Skenaario on pikantin sympaattinen ja kieroutunut. Elokuvan mukaan ihmiskunta olisi ahkeroinut myös ilman Einsteinin tasoisia ajattelijoita. On poljettavia kuumailmapalloja ja muuta. Maailma olisi kuitenkin pilattu 100 vuotta aiemmin kuin olemme tekemässä.

Kaikki olennainen niin sanotusta mysteeristä paljastuu ensi minuuteilla, mutta joku saattaa olla eri mieltä, joten en selitä sitä puhki. Rohtoa kehitettiin alunperin sotilaallisiin tarkoituksiin. Puhuvat eläimet ovat sivuvaikutus. Käytännössä elokuva kulkee niin, että Avril koetetaan saada kiikkiin viranomaisten ja hämärähemmojen toimesta, joten hän poukkoilee steampunk-maisemissa ratkaisuja odotellen. Hölmö kyttä, joka saattaa olla sukua Dupontille tai Dupondille, on erityisen kiinnostunut Avrilista, sillä hän vannoo kostoa Avrilin isoisälle. Kyttää avustaa nuori katurotta, joka kliseisimmällä mahdollisella tavalla ystävystyykin Avrilin kanssa.

Rakkauspuoli oltaisiin voitu unohtaa. Yksinkertaisesti mutta vision kanssa piirretyt hahmot ovat luontevia hengaillessaan ja nahistellessaan, mutta nuorten tunteita syventävät ideat jäävät vaisuiksi. Animaatioissa pikaromanssien kehittelyn pitäisi olla helppoa, koska kärjistäminen on sallittua. Esimerkki: se on liikuttava ja huvittava parin sekunnin välähdys, kun paljastuu, että Avrilin isoisä on ostanut kaiken kokoisia mauttomia mekkoja siltä varalta, että hän tytön vielä joskus näkee. Tytön ja pojan suhteesta silaukset uupuvat ja on se hieman etäännyttävää, kun leffa joutuu inttämään, että säpinää on meneillään.

Teos on omintakeinen keskimääräiseen taiteeseen verrattuna, jos loppuvaiheessa pohdinkin, onko elokuvan (tai alkuperäisen sarjakuvan) tarkoitus olla kunnianosoitus H.G. Wellsin ja Jules Vernen ikäisille tarinoille (tai tarinoille, jotka ovat kunnianosoituksia niille, tms). Déjà-vu iski, mutta väliäkö tuolla: harvoin sitä pääsee pohtimaan, että eikös tämä ole jo nähty, kun noin kaikki on nähty lukemattomia kertoja. Se on selvää, että äkäinen paksu pollari, keikarimainen kissa ja hömelö tiedemies ovat klassisia kliseitä. He ovat myös leffan sielu. Jos vakavammat hahmot asiansa ajavatkin, en toivonut kiihkeästi, että heitä käsiteltäisiin lisää, vaan että pollari sekoilisi joka toisessa kohtauksessa, koska virkainnoksi naamioitu itsekeskeisyys on ikivihreä vitsi.

Maailma on niin täynnä yksityiskohtia, ideoita ja teeman puolikkaita, ettei pikakelauksen maulta vältytä. 1800-luvulle sijoittuvassa taustatarinassa, Avrilin lapsuudessa ja Avrilin vanhempien kohtalossa riittäisi tutkittavaa, vaikka olennainen moitteettoman selväksi tuleekin. Onko tämä tyydyttävämpää kuin se, että Disneyn Atlantis - kadonnut kaupunki otti luonnostellusta höpönlöpömytologiastaan kaiken irti ja myi romanssin kohtauksella, jossa nörtti hämmentyi riisuutuvasta tytöstä? Ei varsinaisesti, mutta muistetaan, että minä en muodosta mielipiteitä Disneyn piirretyistä, vaan ne ovat muodostaneet minut.


Kuinka saada romanssi toimimaan 18 sekunnissa.