Uusi Viidakkokirja ruokkii teorioitani ihmiskunnan rappiosta. Jos et tahdo tietää, miten päättyy vanhan tarinan Disney-version kolmas versio, lopeta lukeminen. En aio satuilla, että uusi Mowgli nai todennäköisemmin paviaanin tai alaikäisen tramp-stamp-ponin kuin ihmisen, mutta Peter Pan -tautiselta hän haiskahtaa ainoassa merkityksellisessä vaiheessa.

60-luvun piirrosversio koostuu hupsuttelusta, kuten monet Walt Disneyn tuotannot, mutta on siinä tarina. Mälsä pantteri aikoo viedä viidakossa varttuneen pojan ihmiskylään, eli lopettaa hänen lapsuutensa. Poika kapinoi lyöttäytymällä yhteen uusien pellejen kanssa, mutta siirtyy eteenpäin, kun hän ihastuu tyttöön, joka korostetusti painaa duunia; leikkien vain miehen tunteilla. Uusi versio toimii samalla lailla, mutta toteaakin lopuksi, että pantteri oli väärässä. Pojan pitää saada elää fantasiamaailmassaan.

Eikä se maailma edes ole hauska. Ihminen ei saisi kulholla vettä juoda natsieläinten mielestä, joten seura tuskin on mitään hakuna matataa jatkossakaan, vaikka Mowgli hyväksytään. Norsut eivät ole hupsuja tosikkoja, vaan mykkiä jumalolentoja. Baloo-karhu on yhä huoleton, mutta veto on niin vähissä, että huolestuisin, jos hän valittelisi puutuneita raajoja hunajalla mässäiltyään. Apinakuningas Louie ei enää ole jazz-sällien inspiroima svengaava opportunisti, vaan psykoottinen King Kong, joka hädin tuskin jaksaa nostaa hehtaaripersettään. Shere Khan -tiikeri ei ole mairea narsisti, vaan äärimmäisen kihtinen sarjamurhaaja, jonka vuoksi ikäraja on sama kuin Batman v Supermanilla.

Allekirjoittanut harrastaa sellaista, että valitsen pelin, raivostun sille, luen päivittäin foorumeita, joilla muutkin sitä vihaavat, ja jatkan pelaamista. Jos esim. lastenleffa sivuaa aikuistumista liikuttavasti, saatan hetkellisesti nähdä asiat selkeästi ja päättää, että huomenna minäkin. Uuden Viidakkokirjan varsin moderni sanoma on se, että ole itsesi ja osta 50 pakkaa Hearthstoneen.

The Legend of Chun-Lin kirjoittaja Justin Marks osaa kirjoittaa - kuin ekaluokkalainen, joten mikseipä Disneyn kierrätyskomitea häntä rakastaisi. Elukat pierevät tyhjästä kunniakäsityksiä ja tötteröö. Aivan sama. Koetin nauttia ja usein nautinkin hetkistä. Tylsä materiaali auttaa unohtamaan, että tämä lähes fotorealistinen animaatio voi tehdä mitä haluaa - ja osa kohtauksista on suunniteltu! Erään kerran Mowgli auttaa elefanttia ihmistaidoillaan. Kamera ei mene lähelle, vaan tarjoaa Mowglin kavereiden näkökulman. Ihminen vaikuttaa ihmeellisemmältä, kuin puhuvat eläimet... Tämä on vahvaa, liikuttavaa kuvakerrontaa, joka tekee vähän siedettävämmän siitä "sanomasta", että ihmisen on saatava olla ihminen deliriumissaan.

Eläimet ovat autistisia. Animehahmot, jotka puhuvat ilmeettömästi, mutta yhtäkkiä aukaisevat silmät suuriksi huutaakseen godzilla kamikaze imbossibru, ovat kiistattomammin ekstroverttejä. Kun eläinlasten ääninäyttelijät lässyttävät, efekti on sama kuin dubatuissa luontodokumenteissa tyyliin Pingviinien matka, koska kitojen liikuttelu on liian hienovaraista. Shere Khan on vakuuttava lähikuvissa, koska tiikerin perusvirne tukee sanoja. Myös Baloo on sitä, mitä leffa ajaa takaa, ja opin välittämään hänestä, kun ensin hautasin muiston kohtauksista, jotka raiskaavat Karhun elämää -biisin. Mowglin näyttelijä on mainio, jos sivuutamme sen, miten tyhjänpäiväistä päähenkilön eteenpäinkävely on. Kloppi uskoo fantasiaan täysin. Kerran tai kaksi hän kuulostaa herttaisen aidolta pikkupojalta.

Haukun, mutta kehunkin? Sittenhän tämä on Disneyn megamahtavin satukierrätys sitten Saiturin joulun: sen kankean ja hämmentävän näköisen, mutta alustavasti sympaattisen Jim Carrey -filmin. Rahaa on poltettu pirusti, toimintaa piisaa ja tunnelmasta ymmärretään jotakin, joten voit kokeeksi lakata kuuntelemasta hahmoja ja vetää puolen tunnin tirsat ja hitto, yhä leffa jollain tasolla toimii. Viidakkokirja on lapsilta kielletty lasten The Revenant; on komeutta, kostoa ja kärsimystä.

Arvostelen jo nyt tulevat ja jopa julkistamattomat satukierrätykset Disneyltä.

Kierrätetty Pieni merenneito. Kertoja kertomalla kertoo, että Ariel on musikaalisesti lahjakas, asioita keräilevä, ahkerasti seikkaileva merenneito, jolla on aalloissa siistiä, vaikka kappaleen Aalloissa siis epävireisen version esittävätkin jäykät, paiseiset friikkikalat sakeassa pohjamudassa. Ariel ja ninjakalat vetävät turpiin merennoitaa pitkän kaavan mukaan ja sitten prinssistä tehdään kalapuoli, koska feminismi.

Kierrätetyn Peter Panin esiosa, eli Helinä-keijun oma leffa. Kertoja kertomalla kertoo, että kun satunnainen vauva ensi kertaa nauroi, nelikymppinen Reese Witherspoon sonnustautui minimekkoon ja alkoi lennellä vihreän kankaan edessä. Witherspoonin suorituksessa on sen verran aikuisille suunnattua syvyyttä, ettei hän voi näytellä alkuperäistä, varhaisteinistä haaveilevaa mustasukkaista seksipommia, eikä uusista animaatioista tuttua naiivia ja yritteliästä puuhastelijaa, joten hän vain auttaa pikkutyttöä maireana haltiakummina ja käy taisteluun Risto Kaskilahden tyylistä keijunkaappaajaa vastaan.

Meh.