Stam1na: Elokuutio
Stam1na on vakiinnuttanut paikkansa kotimaisen metallimusiikin kentällä yhtyeenä, joka tekee asiat juuri niin kuin haluaa. Tasaisen laadukkaan levytysuran tehnyt yhtye on omintakeisella huumorillaan ihastuttanut ja vihastuttanut bändiä seuranneita tahoja jo vuosien ajan. Mainio levytysura koki kohdallani kovan kolauksen vuonna 2012 luokattoman Nocebo-albumin myötä. Tasapaksua kaahailua sisältänyt levy tuntui muutamista hyvistä hetkistään huolimatta niin suurelta pettymykseltä, ettei yhtyeen tuotanto ole sen jälkeen jaksanut kiinnostaa. Edes suhteellisen tasainen SLK-levytys ei ajatuksia saanut muutettua suuntaan tai toiseen, vaan yhtye jäi osaltani totaaliseen paitsioon.
Siksi onkin mukava huomata, että bändin seitsemäs studioalbumi Elokuutio on mainio levytys. Moninainen ja äkkiväärä teema-levy on tiukka näyttö siitä, mitä yhtye parhaimmillaan on. Sävellystyö on värikästä eikä yhtye ole mennyt sieltä mistä aita on matalin, sillä albumin monikerroksinen rakenne ei päästä kuulijaa helpolla. Suurin osa materiaalista vaatii pureskelua ja aikaa, jotta kaikki hienoudet pääsevät oikeuksiinsa.
Kokonaisuutena levy on vakuuttava. Aloitusraita Ikoneklasmia puskee päälle painostavissa tunnelmissa eikä albumi päästä pihdeistään vasta kun levyn viime tahdit hiipuvat eetteriin. Tällä välillä tarjolla on muun muassa raivoisaa paahtamista (Meidänkaltaisillemme), älyttömyyksiin saakka menevää tiluttelua (D.S.M.), vainoavaa tunnelmaa (Marttyyri) sekä kertalaakista tajuntaan iskevää hittikamaa (Kuudet raamit). Levyllä yhtye pulttaa yhteen monimuotoisia elementtejä ennakkoluulottomasti pettämättömällä tyylitajulla eikä kokonaisuus missään vaiheessa tunnu epämääräiseltä sekasotkulta vaan kaikella on paikkansa.
Ainoa napisemisen aihe löytyy levyn sanoituksista. Sinällään teemalevyn tarina on mielenkiintoinen kritiikki entisestään digitalisoituvasta todellisuudesta , mutta Antti ”Hyrde” Hyyrysen tekstit eivät ole täysin ongelmattomia kolmiosaisine yhdyssanoineen ja muine kikkailuineen. Mies on aina taitanut soljuvasti etenevän verbaaliakrobatian, mutta sanoituksissa tasapainotellaan jatkuvasti nolon ja nokkelan rajamailla. Esimerkiksi ”Nyt saan rakastaa ulottuvuutta kulmaisaa”- tyyliset rallatukset aiheuttavat kaikessa tarttuvuudessaankin myötähäpeää. Suurimmalta osin sanoitukset kuitenkin osuvat maaliinsa ja mielenkiintoisesti etenevää sanailua kuuntelee mielellään.
Nocebon jälkimainingeissa en olisi uskonut, että voisin bändistä enää suuremmin innostua. Harvoin olen ollut tyytyväisempi voidessani korjata virheellistä käsitystäni jostain asiasta. Stam1na todellakin on kotimaisen metallimusiikin ykkösnyrkki ja Elokuutio on erinomainen osoitus siitä.
Siksi onkin mukava huomata, että bändin seitsemäs studioalbumi Elokuutio on mainio levytys. Moninainen ja äkkiväärä teema-levy on tiukka näyttö siitä, mitä yhtye parhaimmillaan on. Sävellystyö on värikästä eikä yhtye ole mennyt sieltä mistä aita on matalin, sillä albumin monikerroksinen rakenne ei päästä kuulijaa helpolla. Suurin osa materiaalista vaatii pureskelua ja aikaa, jotta kaikki hienoudet pääsevät oikeuksiinsa.
Kokonaisuutena levy on vakuuttava. Aloitusraita Ikoneklasmia puskee päälle painostavissa tunnelmissa eikä albumi päästä pihdeistään vasta kun levyn viime tahdit hiipuvat eetteriin. Tällä välillä tarjolla on muun muassa raivoisaa paahtamista (Meidänkaltaisillemme), älyttömyyksiin saakka menevää tiluttelua (D.S.M.), vainoavaa tunnelmaa (Marttyyri) sekä kertalaakista tajuntaan iskevää hittikamaa (Kuudet raamit). Levyllä yhtye pulttaa yhteen monimuotoisia elementtejä ennakkoluulottomasti pettämättömällä tyylitajulla eikä kokonaisuus missään vaiheessa tunnu epämääräiseltä sekasotkulta vaan kaikella on paikkansa.
Ainoa napisemisen aihe löytyy levyn sanoituksista. Sinällään teemalevyn tarina on mielenkiintoinen kritiikki entisestään digitalisoituvasta todellisuudesta , mutta Antti ”Hyrde” Hyyrysen tekstit eivät ole täysin ongelmattomia kolmiosaisine yhdyssanoineen ja muine kikkailuineen. Mies on aina taitanut soljuvasti etenevän verbaaliakrobatian, mutta sanoituksissa tasapainotellaan jatkuvasti nolon ja nokkelan rajamailla. Esimerkiksi ”Nyt saan rakastaa ulottuvuutta kulmaisaa”- tyyliset rallatukset aiheuttavat kaikessa tarttuvuudessaankin myötähäpeää. Suurimmalta osin sanoitukset kuitenkin osuvat maaliinsa ja mielenkiintoisesti etenevää sanailua kuuntelee mielellään.
Nocebon jälkimainingeissa en olisi uskonut, että voisin bändistä enää suuremmin innostua. Harvoin olen ollut tyytyväisempi voidessani korjata virheellistä käsitystäni jostain asiasta. Stam1na todellakin on kotimaisen metallimusiikin ykkösnyrkki ja Elokuutio on erinomainen osoitus siitä.
Keskustelut (2 viestiä)
31.03.2016 klo 22.43
10.04.2016 klo 00.43 1