Pahin pelkoni oli se, että Batman v Superman hylkää Man of Steelin mytologisen tason, joka – tai jonka arvo – meni monilta yli hilseen. Hämmentyneellä hilseilijällä on lupa tylyttää takaisin, että harhaista narsismia on ilmassa, kun kriitikko samaistuu tarkoitustaan etsivään puolijumalaan vahvemmin kuin Ant-Manin kaltaisiin velikultiin. Joka tapauksessa yritin rakastaa uuttakin leffaa. Man of Steelin tavoin se viittaa jumaliin ja messiaisiin, ja Batmanin syntytarinakin kuvataan runollisena, uskonnollisena kokemuksena. Pelkäsin väärää asiaa.

Lex Luthoria näyttelevä Jesse Eisenberg on kammottavinta jätettä kankaalla pariin vuoteen. Hän on työntänyt päänsä yhtä syvälle suoleensa kuin Eddie Redmayne teki Nousevassa Jupiterissa, mutta Redmaynen kamaluus oli lumoavan omintakeista: Eisenberg on tuttu, kimittävä ja hermostunut Eisenberg, johon on pumpattu tynnyrillinen Red Bullia. On kuin Jim Carreyn Arvuuttaja olisi heitetty Yön ritari -trilogiaan ilman vitsejä. Leffa kuulostaa harhaanjohtavan järkevältä, jos tiivistän tarinan siten, että Luthor manipuloi sankarit toisiaan vastaan, kunnes hän päästää pahan peikon irti. Kyse on tästä - mutta kerronta on kankeaa, sekavaa, pitkitettyä ja huonosti perusteltua. Älä kysy, mitä Luthor tahtoo.

Batman on tulistunut taloja kaatavalle Teräsmiehelle. Sieluni sai orgasmin, kun leffa esitti Man of Steelin lopputaistelun kadunmiehen näkökulmasta: jumalat ovat laskeutuneet kuolevaisten keskuuteen. Onko Teräsmies vastuussa kenellekään? Edes Jeesuksen faijalle? Perinteisesti olen pitänyt Teräsmiestä typeränä hahmona ja hänen ainoaa heikkouttaan eli kryptoniittia huonona vitsinä. Kun tämä leffa esitteli kryptoniitin jumalpuheiden välissä, tein tulkinnan: ehkä kryptoniitti on Jumalan tapa pitää Teräsmies rehellisenä? Olisin saattanut pysyä motivoituneena, jos naamalleni paskova käsikirjoittaja olisi siirtänyt painon sille jalalle, jolla hän ei painanut kurkkuani.

On mahdollista väittää, että elokuva alkaa lukuisia kertoja, tai ei koskaan. On selityksiä, on asekauppoja Lähi-idässä, mutta pyörä ei pyöri: leffa ei kerro tarinaa. Teräsmies murjottaa kun häntä morkataan ja hänen siviiliminänsä pohtii, pitäisikö väsätä lehtijuttu Batmanista, joka murisee kellarissa. Sankarit vihaavat toisiaan sokeasti, ärähtävät ja tappelevat lyhyesti – miten tähän voi mennä kaksi ja puoli tuntia? Merkittävin käänne heidän suhteessaan perustuu sikanokkelasti siihen huomioon, että eräät sivuhahmot on nimetty laiskasti. Tahdoin suorittaa naamapalmun hulahulamusiikin säestämänä, Mai Tai toisessa kourassa.

Peikkoa pieksee myös Ihmenainen, eli merkittävin supersankari, jota ei ole kankaalla nähty. Tunnetko tipun? Leffa selittää, että hän on vanha ja vahva. Se siitä. Rooli on pienempi ja merkityksettömämpi kuin Batgirlillä Batman & Robinissa. Hän on koriste, tai - hih - puskuri, joka vain hidastaa peikkoa, jotta päähenkilöt vaikuttaisivat vähän muultakin kuin munia mittailevilta pikkupojilta.

Alaotsikko Dawn of Justice viittaa sankareiden kerhoon Justice Leagueen. Irrallisessa houreessa Batman saa vainun siitä, miksi kerho kannattaa perustaa. Uni ei kuitenkaan auta häntä lämpenemään Teräsmiehelle... Kohtaukset tukevat toisiaan niin heikosti, että olen vain 95-prosenttisesti varma, ettei pääni sammu satunnaisesti. Onko Ben Affleck hyvä Batman? Onko sillä väliä? Hän oli parempi Daredevil, koska rakenne antaa pöhköllekin leffalle uskottavuutta. Batman v Superman on puhdas kohtauskokoelma: tappelu esimerkiksi on ihan kiva, eikä asia muuttuisi miksikään, jos kohtausten järjestys olisi arvottu.

Olen perso oopperamaiselle eeppisyydelle: naurettavan kornille myös, jos tunnelataus toimii. Batman v Superman palvelee hetkittäin muun muassa säveltäjä Hans Zimmerin höperyyden vuoksi. Zimmerin mukaan kaikki on eeppistä! Man of Steelin herkät nuotit väittävät, että joka toinen Teräsmiehen kohtaus on liikuttava! Yksin Zimmerin mukaan satunnaisella cosplay-daamilla on merkitys! Se on melkein kehu, ettei leffa ole pelokkaan kravattimiehen varovaisesti ohjaamaa muovia tyyliin Thor: The Dark World. Ohjaaja Zack Snyder on luonnonvoima, mutta järjen ääni on ostettava erikseen, jottei naamaasi osu Sucker Punch. Se ei riitä, että Oscarilla palkittu ja Yön ritarin kirjoittanut kynäilijä laitetaan töihin, jos heidän tehtävänsä on parsia studiopomojen toiveista kokoon megapitkä traileri elokuvauniversumille. On selvää, ettei kommunikaatio pelannut missään vaiheessa. Eisenberg näyttää parikin kertaa siltä, kuin hän tiedostaisi kamaluutensa ja vilkuilisi anovasti ohjaajaa, joka vetää kokkelia nenään ja kikattaa.

Vihjasinko muka, että Batman & Robin on parempi leffa? Myös videopelin välinäytöksistä kokoon parsittu DVD-elokuva Lego Batman: The Movie – DC Super Heroes Unite on.