Nyt olen hämmentynyt. Room on erikoinen elokuva, mutta onko se mestariteos, kuten kylillä kuhistaan? Tiesin etukäteen harvinaisen vähän, enkä tahdo riistää löytöretkeä muilta. Toisaalta kun trailerin katsoin, sain tietää, että mainoskampanja lyö pöytään kaiken. Törkein video on autistinen tietoisku, joka käy läpi kirjaimellisesti kaiken vailla tunnelmaa, josta nautin. Olisi helppoa kirjoittaa arvostelu trailerin ja elokuvan nähneille, mutta miksi välittäisin menetetyistä sieluista? Jos en sano mitään, onnellinen ummikko saattaa kokea, mitä minä koin. Toisaalta vihjailu ja kritiikin sensurointi saattaa luvata liikoja ja sitten umpilampi karvaasti pettyy. Aarh! Tahdon tuudittaa itseni uneen mutisten "ketään ei kiinnosta, Peltonen".

Viisivuotias Jack asuu äitinsä kanssa pienessä ja siivottomassa huoneessa. Hän ei ole koskaan astunut ulkopuolelle, eikä äitikään missään käy. Nainen on luonnollisesti masentunut, mutta hän huolehtii, että Jack saa niin vitamiineja kuin synttärikakunkin – ja, öh, maitoa. Televisio ja kattoikkuna ovat olemassa, mutta Jackin saduilla marinoitu mieli ei usko laajempaan maailmaan. On vain huone ja keksittyjä asioita. Puolifiktiivinen joulupukin korvike toimittaa tarvikkeita tankaten samalla äidinkin, eikä Jack ole sitäkään tavannut, sillä vierailujen aikana hän nukkuu komerossa. Jack haaveilee koirasta, joka on sitä mielikuvitusta, vaikkeivät sisälle tunkevat syöpäläiset olekaan? Viisivuotiaalla on tarpeita. Ehkä Jackin on aika oppia totuus...

Ja ehkä elokuvan olisi kannattanut omistautua hänen rajoittuneelle mutta fantastiselle näkökulmalleen sekä käytännössä että jo mainoskampanjan aikana. Tarina on mainio. Tarinan puolesta Room voisi olla yksi rikkaista aikuisten saduista, jotka kerrotaan lapsen näkökulmasta: ensimmäisiä mieleeni juolahtavia esimerkkejä lajityypistä ovat Beasts of the Southern Wild ja A.I. Tekoäly. Kun Jack aluksi avaa näkemyksiään kertojana, silmäilemme muuta ja yritämme ymmärtää. Kun kerronta on tällaista, se riittää, että äidin pinnassa olevat tunteet tulevat ilmi: meidän ei tarvitse olla syvällä naisen pään sisällä.

Elokuva ei valitettavasti osaa omistautua näkökulmalle, tai moitteetta jakaa sitä. Jack on niin selkeä päähenkilö, ettei äiti saa omaa aikaa, vaikka monikin seikka saattaisi määritellä hänet puhuttelevasti. Äidistäkin elokuva on kiinnostunut, joten päähenkilö saa toisinaan istua tuppisuuna aikuisten viljellessä välttämättömiksi koettuja selityksen puolikkaita. Kerronta siis tukeutuu epämukaviin kompromisseihin. Minulla olisi muutamia yksityiskohtaisia ehdotuksia ohjaajalle, mutta tässä on kärkevä sellainen esimerkiksi: joskus kamera voisi olla selkeämmin lapsen tasolla, jos lapsi on pääasia.

Voin luvata sen, ettei Room ole kurjuuden maksimointiyritys, jossa tuijotetaan seinää kaksi tuntia: elokuva osaa olla jännittävä ja liikuttava kohahduttavasti ja hillitysti. Ensisijaisesti kyseessä on surullinen kertomus lapsesta ja äidistä, joten hidastempoiseen draamaan varautuminen on suositeltavaa. Brie Larson ja eritoten nuori Jacob Tremblay tekevät kiitettävän vahvat suoritukset, mistä huolimatta se särähtää korvaan, että Larson kisaa pääosa-Oscarista. Hahmo on turhan "hienovarainen" päähenkilöksi. On vähintään kolme tapaa reagoida "hienovaraisuuteen". 1. Häh ja haukotus. 2. Tajusin jokaisen sivulauseen älyllisen ja tunteellisen merkityksen, joten teos on yhtä nokkela kuin minä! 3. Tajusin hemmetin hyvin kuinka paljon potentiaalia jäi käyttämättä. Kuulun mieluiten ryhmään 2, mutta vaikka jumaloinkin esim. silmäkulman värinää tukahdutetusta rakkaudesta kertovan spektaakkelin loppumetreillä, tässä tapauksessa kahden hyvin erikoisen näkökulman esittäminen viitteellisenä rikkaaseen potentiaaliin nähden jätti heikon jälkimaun.

Ei lievä tyhjäkäynti maailmaani kaada. Kritisoin jälkimakua, enkä niinkään matkaa. Siksi et tahdo nähdä traileria. Tai lukea tätä arvostelua. Tahdot rakentaa näkemyksesi kahden vahvan suorituksen varaan ja nauttia tästä niin pitkään kuin mahdollista. Jos et tajunnut mitään, tai olet eri mieltä, kerro haistattelujen jälkeen, kumpaan suuntaan kehittäisit James Bond -sarjaa: pitäisikö sen tarjota tauotonta rymistelyä perkele, vai hjurmaavan tyylikkäästi vain viitata toimintakohtauksiin? Elementtien tasapainottaminen on äärimmäisen vaikeaa; vain mestariteokset kuten Speed Racer onnistuvat.

Ei traileria.