The Big Short
Ensi-ilta: | 19.02.2016 |
Genre: | Draama, Komedia |
Ikäraja: | 12 |
Tarkemmat selitykset saattavat hujahtaa yli hilseen. Juttua tulee monologien, saarnojen, kertojan äänen ja jopa tekstin muodossa, mistä huolimatta Big Short uskoo olevansa loistoviihdettä. Useimmat suoritukset ovat kärjistettyjä: on asiatonta improvisointia ja näyttelijät saattavat jopa kertoa kameralle, ettei tositarinaan näin hassua kohtausta kuulu. Tuhahduksistani noin yksi ilmaisi huvittuneisuutta.
Ohjaaja Adam McKayn kieriminen alamäkeä kiihtyy. Legendaarisen Uutisankkurin ja sen kamalan jatko-osan välissä hän ohjasi ajanvietettä, ja nyt, vakavaan aiheeseen tartuttuaan, hän on taantunut 14-vuotiaaksi kakaraksi, joka ensi kertaa editoi amatöörimäistä, jopa fokuksen kadottavaa kuvastoaan sotkien mukaan runsaasti arkistomateriaalia. Eric Cartman. Musavideo. Bling bling. Nyt julkkiskokki pistää vanhaa kalaa soppaan irrallisessa sketsissä, koska niin pankki meitä kusettaa - eheh! Ensimmäinen puolituntinen on sietämätöntä roskaa.
Sain otteen Carellin suorituksesta, koska aihe on kiehtova ja McKay lievästi rauhoittuu. Päähenkilöt pyrkivät hyötymään kriisistä, jonka vain he osaavat ennustaa. Rahastonhoitaja Carell paitsi tekee bisnestä, myös opiskelee tilannetta kuin tutkiva journalisti. Hän järkyttyy eri portaiden ammattilaisten piittaamattomuudesta ja kepulipelin laajuudesta. Carell on hieno mies, eikä hänen ole pakko katsoa kameraan.
Vakava on myös entinen pankkiiri Brad Pitt, mutta samalla hän on outo moralisoiva maahinen, joka ei tahdo tehdä mitään, mutta tekee kuitenkin, kun nuoriso pyytää. Pankkiiri Ryan Gosling kuvailee itseään cooliksi. Vahingoniloinen asenne Harmageddonin lähestyessä on sikacoolia? Christian Bale koskettaa pohjaa visionäärisen rahastonhoitajan roolissa. Äijä on suurin älypää, mutta kun tarinankerronta ei McKaylta luonnistu, hahmo vaikuttaa lukeneen käsikirjoituksen: Bale on aivokudosta vihlovan nolo muikistellessaan itsetyytyväisen eksentrisenä roskahevin soidessa. Vain Carell ja Gosling esiintyvät yhdessä, eikä vuorovaikutus ole merkittävää.
Oscar-ehdokkuuksia napsahti viisi, joten painotan, etten muutamia poikkeuksia lukuunottamatta voi sietää tietoisesti etäännyttäviä tyylivalintoja, kuten suttuista arkistokuvaa ja niin väkevää sarkasmia, että leffa myöntää olevansa leffa. Spotlight (arvostelu) on tuore esimerkki draamasta, joka käsittelee raskasta aihetta napakan asiavetoisesti unohtamatta hahmoja. Se on Big Shortin vastakohta. Spotlight ei kerro pedofiilipapeista, vaan skandaalin salanneesta yhteiskunnasta: jopa leffan sankaritoimittajat olisivat voineet tehdä enemmän. Merkitysten antaminen rajatulle skenaariolle on sovelias tavoite elokuvalle. Big Short yrittää tunkea kattavan Wikipedia-artikkelin keskittymishäiriöstä kärsivien kurkkuun pelleilyn varjolla. Koetapa kuunnella, niin ymmärrät nauraa uusimmalle virnistelevälle dorkalle, ja jos yhden vaikean sanan saamme selittää, ehkä nisäkin taas vilahtaa!
Vakavilla asioilla saa leikkiä, mutta suosin mustaa huumoria, johon liittyy piilomerkityksiä ja oivalluksen iloa. Big Short lipsuisi ihmisvihan puolelle ilman Carellin ja Pittin painokkaimpia repliikkejä. McKay takuulla välittää aiheesta; hän yksinkertaisesti ei osaa mitään.
Keskustelut (3 viestiä)
18.02.2016 klo 22.04 2
Sanottuani tuon voin jatkaa arvostelun lukemista
18.02.2016 klo 22.20
27.02.2016 klo 00.20 1