Deadpool on supersankareista samaistuttavin. Hän on suunnattoman ruma, hän keskustelee itsensä kanssa, hän innostuu lapsenomaisesti kaikesta, hän tietää olevansa fiktiivinen hahmo keksityssä universumissa ja hän on tauotta mukahauska. "Mukahauskuuden" määritelmä on Ryan Reynolds elokuvassa Blade Trinity. Blade-fanina muistan tuijottaneeni hänen koomista keventelyään ensimmäistä ja viimeistä kertaa pohtien, mikä suorituksessa on hauskaa teoriassakaan. Reynolds on kelpo sälli materiaalin häntä tukiessa ja Deadpool on hänelle intohimoprojekti. Leffa on tehty vastaavalla innostuneella ja sydämellisellä asenteella kuin minibudjetin sankarihölmöilyt Defendor ja Super.

Elokuva sijoittuu samaan jatkumoon kuin X-Men Origins: Wolverine, jossa Reynolds näyttelee erilaista Deadpoolia. Tässä ei ole järkeä, mutta koko X-Men-sarja on niin sekava, että Deadpool voisi keskittyä yksin sen parodioimiseen. Pool omistaa action-figuurin edellisestä itsestään. Hän haukkuu studiopomot ja uusikin ohjaaja on ylipalkattu idiootti jo alkutekstien mukaan. Deadpool luulee olevansa sarjakuva- tai elokuvahahmo. Hän saa laboratoriossa kuolemattomuuden ja mielisairauden, joten hän sekoilee kuin Väiski Vemmelsääri, vaikka hän elää suhteellisen vakavassa universumissa. Pool yrittämällä yrittää olla hauska, mutta jokaisen tsoukin ei tarvitse höhötyttää, sillä hahmo on pohjimmiltaan traaginen. Leffasta löytyy pari hetkeä, joina Reynoldsin surulliset silmät vaativat enemmän huomiota kuin yhä soiva suu. Kuolematon antisankari on itsensä pahin tai ainoa vihollinen. Jos lähdemme puristiselle linjalle, hänellä saisi olla lisää omaa aikaa, sillä kameralle puhuminen harvakseltaan ei ole sama asia kuin ajatuskuplien väliset keskustelut.

Entinen palkkasoturi Wade Wilson saa syövän, joten kelmit lupaavat hoivata häntä. Iho-oireet ovat kuolemattomuuden hinta, joten Wilson ei kehtaa palata rakkaan stripparihuoransa luo, vaan hän jahtaa syyllisiä Deadpoolina ja onanoi ahkerasti. Pari X-heppua keskeyttää tyyriin toimintakohtauksen, joten toinenkin on tarpeen. Nämä kohtaukset silpoutuvilla konnilla ja lentelevillä autoilla ovat jopa hämmentävän näyttäviä verrattuna välissä harjoitettavaan tilannekomediaan tunkkaisessa studiossa. Esimerkiksi Hellboy käytti vastaavan budjetin tasapainoisemmin, eikä nähnyt tarpeelliseksi kritisoida budjettinsa pienuutta päähenkilön suulla, mutta osa hiomattomuudesta on tässä yhteydessä viehättävää.

Viha- ja rakkaussuhteet tuskin ovat ontoimpia viimeaikoina kokemiasi, jos parantamisen varaa onkin. Romanssin merkittävin vaihe on hervoton seksimontaasi, mutta jotenkin sekaan on eksynyt söpöä vilpittömyyttä. Deadpoolin luojan eli ninjatiedemiehen on tarkoitus herättää vihaa, joten muutoksen kivuliaisuutta korostetaan pitkitetysti. Vaihe on elokuvan heikoin, sillä ohjaajan tyylitajulla ei synny Darkmanin veroista aidosti ravistelevaa ja provosoivaa tunnemyrskyä. Onnekkaasti tarina on leikattu siten, että valmis Deadpool pääsee vauhtiin jo ensi minuutteina: ehdin ikävöidä häntä syntytarinan aikana, vaikken pitkästynyt. Se, että lopputulos on kankean selittelyn jälkeen niin osuva, että "jatko-osa takuulla on parempi", toi mieleeni tapauksen Batman Begins.

Kaikki mainitut leffat Deadpool selättää huumorin saralla. Kaivan tämän repliikin naftaliinista: osa vitseistä pitää tajuta! Näin väittäessäni en ole varma, onko kyseessä valtavirran viihdettä, mutta mukana on myös perseitä, pieru ja paljon selkeää sääntöjen rikkomista. Ihanteellisessa tilanteessa joudut sekunnin verran miettimään osaa oudoista viittauksista ja huvittuneisuutesi on täten onnistumisen tunteella höystettyä. Asiattomuus ja satunnaisuus varmasti ovat 4chan-jonnelle elämän tarkoitus, mutta omasta näkökulmastani Deadpool on hahmo, johon rakastua, kun rakkaus Marvelia (tai tässä tapauksessa X-Men-elokuvia) kohtaan on avioliittomaisesti arkipäiväistynyt: näkökulma tuttuun maailmaan on rajusti erilainen ja yleissivistyksesi palkitaan. Jos et muista edes sitä, kuka on Reynolds, leffa saattaapi olla käsittämätöntä roskaa.