Taide syntyy tuskasta ja mausteista. Einar ja Gerda ovat taiteilijapariskunta. Einarin maalaukset ovat tunnetumpia, kun Gerda taas on saanut kritiikkiä persoonattomuudesta. Kun Einar hoksaa olevansa nainen, hänen intohimonsa kohdistuu naaman sutimiseen, joten on Gerdan vuoro inspiroitua. Vaikka elämme 1900-luvun alkua, boheemi nainen intoilee mekkomiehensä söpöilystä, kunnes hän alkaa ymmärtää, että hän on menettämässä siippansa. Jatkossa molemmat silmäilevät ulkopuolisia setiä – mutta kaikesta huolimatta ja johtuen he rakastavat toisiaan. Miksi minun on helpompaa ymmärtää tällaisia rakkaustarinoita kuin vonkaamista humppamarkkinoilla? Tanskalainen tyttö (The Danish Girl) on aikuisille suunnattu versio suosikkielokuvastani Pieni merenneito.

Taidemaalari Einar Wegener oli ensimmäisiä henkilöitä, joille tehtiin sukupuolenkorjausleikkaus. Sittemmin hänet tunnettiin Lilinä, eikä hän enää maalannut. Googlen mukaan jo Einar-versiota pidettiin naisellisen näköisenä. Hänellä saattoi olla ylimääräinen X-kromosomi ja kenelläpä ei saattaisi. Eddie Redmayne on osuva valinta rooliin kuten olisi Cillian Murphy. Kumpikin on ns. feminiininen ja muutenkin niin oudon näköinen, ettei silmä vertaa mekkomiestä suoraan naapurin Lissuun. Pieni asia, josta pidin, on kuitenkin se, että Liliä luulevat naiseksi lähinnä parin sekunnin tuttavuudet: sivuhahmoilla, joita on tarkoitus kunnioittaa, on silmät päässä. Käsittääkseni meikit, mekot, silikonit ja muut "naiselliset asiat" keksittiin, jotteivät sonnit telakoituisi vankilan ulkopuolellakin kaikkeen, millä ei ole metrin partaa, ja riehuisi, kun hintelä jätkä mukamas näytti naiselta.

Karhun raiskaama Leo, Matt Marsista ja kumppanit kisaavat vain elämäntyö-Oscarista, sillä Redmaynen suoritus on ilmiömäinen. Hän ensinnäkin on huikean viihdyttävä hehtaarileveine hymyineen, hallitessaan ranneliikkeen ja räpyttelyn. Olennaisempaa on herkkyys. Jos Einar liikaa innostuu, hän voi fyysisesti pahoin ja silloin naama väpäjää ja silmät punertavat. Musiikki ja muu väkevöittää ristiriitoja lisää: itsensä ymmärtäminen voi olla kaunista ja vapauttavaa, tai synkkyyteen syöksevää jo vuorokaudenajasta riippuen. Sitten olisi vielä se puoskareita sisältävä vaihe. Itkin ja nauroin. Redmayne on uskottava mutta absurdin näköinen merkityksiltään eeppisinä hetkinä (ja perin mummoltani kyvyn olla yhtäaikaa ivallinen ja empaattinen).

Ex Machina -robotti Alicia Vikander on täyteläinen ihminen niinikään. Hänen Gerdansa huvittuu ja syttyy kummallisuuksista, eikä hukkaa oma-arvontuntoa tai kiellä itseään suremasta, vaikka hän ensisijaisesti Lilja-Einariaan tukeekin. Historiallisessa parisuhteessa saattoi olla kyse ystävyydestä outolintujen välillä, mutta mielenliikkeitä on joka lähtöön ja suhteen romanttisuutta korostamalla elokuva tahtoo identiteettinsä rakentaa. Gerda saattoi olla lesbo, mutta ei Einar hänen viimeiseksi miehekseen jäänyt oikeastikaan ja elokuvia saapi tulkita. Se valitettavasti esitetään itsestäänselvyytenä, että Gerdalta syntyy Lili-maalauksia. Moni voi kuitata sen vitsinä, kun Gerda vie alastonkuvan "miehensä serkusta" nirson pornohiiren galleriaan, vaikka eiköhän hänellä ollut tarve maalata se. Gerda ei niele Lilin väittämää, jonka mukaan se henkilö on kuollut, jonka kanssa Gerda naimisiin meni. Nämä sielut ovat luotuja toisilleen! Mutta ruhot ovat väärin valettuja! Oi voi...

Leffa voisi kertoa enemmän taiteesta ja sitä kautta taiteilijoista, mutta jälkiviisastellen kaikkia tarinoita voi paisuttaa. Käytännössä kaipasin pienenpientä tiivistämistä. Fyysiseen todellisuuteen vangittuna henkiolentona tunnen tarinat kuorista, joissa elämme. Huomaan, jos selittely hidastaa olennaisinta sisältöä, eli tässä tapauksessa ihmissuhteen käsittelyä loppuun. Gerda on tasavahva päähenkilö, joten leffa on enemmän kuin kuvaus lääketieteellisestä tilasta: teos on yksi vuosikymmenen upeista rakkaustarinoista (ei sillä, että kilpailu olisi kovaa). Ohjaaja Tom Hooperilla on silmää aiheille ja näyttelijöille, ja vaikkei hänen vahva tyylitajunsa ole erehtymätön, hän todella koettaa sisäistää kulloisenkin tarinan luonteen. Hänen ja Redmaynen Les Misérables on täysosuma, koska vilpitön ja villi tunteellisuus hautaa epäkohdat selkeimmin musikaaleissa, joissa tyyli on pääasia. Nykyään uskon, että Kuninkaan puhe on jäykkä tarkoituksella.