On sateista ja synkkää, kun pikkupojan koira haudataan omalaatuisen isän lausuessa hirtehisen huvittavaa muistopuhetta, joka ei lupaa kummoista tai pitkää tulevaisuutta lopulle perheelle. Mitä tapahtui hieman tämän jälkeen, sitä poika muistelee illan pimeinä hetkinä kuusi vuotta myöhemmin. Tällöin 13-vuotias Juhani (Niilo Syväoja) päätyy vuosien sijaiskotikierteen jälkeen poikakotiin saarelle, jonka isännälle (Tommi Korpela) miesten muovaaminen kelvottomasta materiaalista on työ ja kutsumus. Ankara ja perin selväsanainen mies on myös malliesimerkki reilusta tyypistä, minkä tajuamiseen ei tyhmemmältäkään huostaan otetulta puolta elokuvaa mene. Saari, joka tuntuu sijaitsevan kaukana kaikesta sivistyksestä - tai jos pieni runoilu sallitaan: on irrallaan todellisuudesta ja itsensä ajan virrasta -, on koti rikkinäiselle perheelle, jonka kulmakiviä ovat isä ja rajusti runkkailevat, housuunsa kusevat kovanaamapojat.

Sanoisin, että Tummien perhosten koti on parasta kotimaista elokuvaa aikoihin, ellei käsitteen "kotimainen elokuva" käyttäminen olisi jotenkin alentavaa. Elokuvan alkuasetelma on uuvuttavan tuttu, mutta jos sitä jossain vaiheessa luuleekin ymmärtävänsä mihin tarina on menossa, tapahtuu heti kohta hienovarainen käännös, joka ei riko tarinan virtaa, ainoastaan katsojan olettamukset. Kenties kyyninen ihminen ehtii muutaman minuutin ajatella, että lupaavasti alkanut elokuva muuttuu lopulta samanlaiseksi sillisalaatiksi ja kohtauskokoelmaksi kuin muutkin vastaavat kotimaiset, mutta ei, filmi on loppuunsa ajateltu, ohjaaja Dome Karukoski on luotettava. Suosionosoituksia on lähetettävä myös käsikirjoittaja Marko Leinolle ja kaipa Leena Landerillekin, jonka kirjaan filmi perustuu.

Se on kuitenkin Karukoski, joka on askarrellut kauniin ja tunnelmallisen melodraaman, jonka kuvakieli, koko kokonaisvaltainen, käsin kosketeltava tunnelma herättää käsikirjoituksen elokuvataiteeksi. Teoriassa Tummien perhosten koti on suunnattoman masentava elämys, käytännössä taas hyvinkin viihteellinen draama, joka jättää myönteiselle mielelle. Periksi ei saa koskaan antaa, sanoo poikakodin herra pojilleen. Kun näitä poikia on pelännyt, kun heidän kanssaan on nauranut ja kun heidän elämänsä tähden on itkenyt, tuntee sitä salista poistuessaan velvollisuudekseen uskoa, että rikkinäisistä henkipatoista kasvaa lopulta onnellisia ihmisiä.

Inhimillisen moniulotteisiksi kirjoitetut hahmot ovat realisoituneet kokonaisiksi ihmisyksilöiksi. Uskon tunteneeni ristiriitaisia asioita jokaista hahmoa kohtaan, jota vain riittävän kauan valkokankaalla käytettiin. Hulluus pilkahtaa muidenkin silmäkulmassa, kuin pojista pahimpien: elokuvan nimi esimerkiksi viittaa suoraan erääseen kohtalaisen järjettömään käänteeseen. Se niin sanottu epäuskottavuus, jota löytää vanhempien partojen, Tommi Korpelan ja Juhanin isää tulkitsevan Pertti Sveholmin elkeistä, on tarkoituksenmukaista, tärkeää elokuvan unenomaisuudelle. Näyttelijävalikoima ansaitsee aplodit kokonaisuutena. Erityismaininta annettakoon 7-vuotiasta Juhania luonnollisesti näyttelevälle Samu Uutelalle ja utuiselle Eero Milonoffille, jota pidin ennen tätä lähinnä uppotukkina.

En tahtoisi liioitella, en kuulostaa siltä, kuin olisin tyhjentänyt leffan aikana liian monta pussia sokeria. Sanon kuitenkin, että Karukoski on ensimmäinen kotimainen elokuvaohjaaja, jonka seuraavaa työtä kehtaan myöntää odottavani. Tummien perhosten koti on monien ammattitaitoisten suomalaisten taidonnäyte, mutta toivoni päätän veturin niskaan kasata. Jos joku suomalainen pistää tänä vuonna tätä paremmaksi, tulee Jussi-gaalalla vaihteeksi olemaan merkitystä.