Nyt pelottaa. Jättiläinen kertoo Talvivaaran kaivoksesta, eli ajankohtaisesta ja merkityksellisestä aiheesta. Jos leffa on päällisin puolin laadukas, se haastaa suomalaiset elokuvakriitikot osaksi oman maansa yhteiskunnallista keskustelua! Tästä teoreettisesta haasteesta varoitettiin kriitikkoakatemiassa, mutta olin silloin krapulassa.

Leffa on tavallaan epäuskottava dokumentti. On selittelyä ja arkistomateriaalia. Sotkamoon perustettiin monimetallikaivos, joka on imenyt valtion ja ulkomaistenkin sijoittajien varoja. Puheet rikkauksista ovat vaihtuneet puheiksi konkursseista ja ympäristökatastrofeista. Dokumentti tarjoaisi haastatteluja. Saamme fiktiivistä patsastelua. Viranomaisia kiinnostaa vain urakehitys. Kaivoksen isä Pekka Perä puskee suunnitelmia eteenpäin seuraamuksista välittämättä. Farssin puolelle lipsutaan, kun Perän tietokonekaan ei toimi ja karikatyyrimäinen punkero kihisee kiukusta Skypen (tms.) pätkiessä.

Draamalle olisi eduksi, jos katsojan annettaisiin samaistua unelmaan uskoneisiin piruparkoihin. Tarjottu päähenkilö Jussi on puunaama, jolla on sama ilme ja sänki 10 vuotta. Hän pääsee tekemään leväperäisiä päätöksiä ympäristöluvista, vaikka ja koska hän ei vielä kuulu poikien kerhoon. Viraston isokenkäinen, jolla on täsmälleen sama sänki samat 10 vuotta kuin Jussilla, on puhdas Saatana. Hän ei koskaan puhu suoraan, vaan juonii. Draaman kaari on seuraava. Jussista tehdään virkamies. Möh. Viisi vuotta myöhemmin kulmakarva (1 kpl) liikahtaa. Öh. Toiset viisi vuotta myöhemmin Jussia ahdistaa, koska korttitalo huojuu ja Saatana sijoitti hänet yläkertaan. Aina kun hommat vajoavat syvemmälle suohon, näemme vilauksen Perästä, jonka itsestäänselvästi pitäisi olla päähenkilö.

Koin eläytymisen mahdottomaksi. Hiljaiset vuodet ohitetaan, mikä epäsuorasti johtaa siihen, että vakiosänkimies vaikuttaa märkäkorvalta veteraaninakin: "oho, vai täällä istuu kollega, jota sorsittiin 10 vuotta sitten - ja samannäköisenä". Ohjaaja Aleksi Salmenperä on Red Bull -pärinöissä leikellyt alkupuolen melko sujuvaksi silpuksi, mutta kuvaustilanteessa energiaa tuskin esiintyi. Joonas Saartamo on siedettävä Jussi, kun leffa tarvitsee vain ruukkukasvin, jolle selitellä. Kun tarina selkeämmin kertoo Jussin heräämisestä, tympeä suoritus ja laahaava kerronta räjäyttivät peräpukamat, joista syytän yhä Salmenperän syysleffaa Häiriötekijää.

Jos tiedät jo, etteivät isot herrat tajua mistään mitään, paitsi jos ne pelaavat omaan pussiin, elokuva tarjoaa sadomasokistisia nautintoja. Kaikki vaikuttaakin menevän pieleen: jos ei muuten, niin musiikista päätellen. Kun jonkun Mauri Pekkarisen korukielipuhe pultataan kyynisten kohtausten keskelle, virnuilua sekin on. Vihaelokuville annan usein yhden tähden, mutta Jättiläisestä löytyy tiettyä ylimielistä myötätuntoa. Monikaan teistä normaaleista ihmisistä ei pistäisi paremmaksi kuin Jussi, jos töitä tarjoava alfauros kertoisi lauman suhtautuvan sääntöihin "rennosti" ja asuntolaina ahdistaisi.

Perä haiskahtaa superkonnalta, mutta onhan se niinkin, ettei kunnianhimoinen Darth Perä voi aina tietää, onko hän visionääri, jonka röyhkeyden historia antaa anteeksi, vai itselleen ja muille sydänkohtauksia kehittelevä pässi. Leffa kaipaisi kipeästi itsetietoista järkimiestä edes pieneen sivurooliin. Homma alkaa väkisinkin muistuttaa farssia, kun hahmokaarti koostuu evoluution umpikujista.

Jep, Suomestakin löytyy "rakenteellista korruptiota" ja "hyvä veli -verkostoja". Muutama kohtaus esittää tällaiset yleispätevät asiat melko somasti. Tämän myönnytyksen annan heille, jotka pitävät jo aihevalintaa sankaritekona. Aiheen rajaamisessa ja inhimillistämisessä ei ole onnistuttu.