Star Wars: The Force Awakens kopioi Uutta toivoa niin tarkkaan kuin mahdollista. Esiosatrilogia viittasi alkuperäistrilogiaan hyvillä ja huonoilla tavoilla: galaksi tuntui toisinaan ahtaalta, mutta teemat rakentuivat selkeiksi, eivätkä trilogiat loppujen lopuksi ole edes saman tyylisiä. Force Awakens sen sijaan on puhdasta fanifiktiota, joka märehtii vanhaa, koska muuta ei fanin nuppiin mahdu. Jälleen pahan imperiumin musta pottapää jahtaa itsepäistä droidia, johon on asennettu tärkeitä tietoja. Kun hiekka-aavikon nuorukaiset lähtevät droidin ja kokeneen soturin matkaan Millennium Falconilla, he saavat kuulla mystisestä Voimasta ja kapinaliikkeestä, joka ennen pitkää hyökkää imperiumin Kuolemantähden kimppuun. Uuden keisarin hologrammi nähdään jo nyt ja uusi Dark Helmet miettii jo nyt perhesuhteita ja oppilaan mahdollisuutta, vaikka Uusi toivo jätti nuo kuviot jatko-osille. Luovaa.

Han Solo on yhä rento ryökäle, joka iän tuoman arvokkuuden myötä hoitaa myös Ben Kenobin eli oppi-isän osuuden. Harrison Fordin vuorovaikutus nuorten tulokkaiden ja tietenkin Chewbaccan kanssa pelastaa elokuvan. Henkilökemioista kumpuava huumori yhdistettynä uskottaviin tehosteisiin takaa sen, että monet esiosiin pettyneet ulisevat onnesta näin ensi päivinä. Vuoden mielikuvituksellisin avaruusooppera on Nouseva Jupiter, mutta Jupiterin pökkelöt hahmot ja kankea ja sekava rytmi eivät pärjää alkuunkaan Force Awakensin luontevalle jouhevuudelle, joka on tuttua ohjaaja J.J. Abramsin Star Trekeistä. Abramsin ensimmäisen Trekin yhtäläisyydet Uuteen toivoon ovat niin selkeitä, etten olisi uskonut, että hän kehtaa toistaa tempun tökerömmin. Visuaalisesti lahjakas ja mukavanoloinen setä pyörittää isoja tuotantoja. Miten hänellä voi olla näin heikko itsetunto? Hän ei kehtaa sanoa mitään omaa.

Daisy Ridley näyttelee romunkerääjää, John Boyega entistä stormtrooperia ja Oscar Isaacs kapinallispilottia. Normaalit, harmittomat tyypit tempautuvat rutiineihin ja vähintään yksi on Luken korvike: kaikki on turvallista ja luotettavaa. Kolmikko myy valikoiman tunteita ja tilanteiden vaarallisuuden, mikä tulee tarpeeseen, sillä uusi pottapää ei pärjäisi puolta sekuntia esiosajedeille. Roistot vaikuttavat epäpäteviltä turvajärjestelmineen kaikkineen, mutta vaarat on mitoitettu oikein kokemattomille ja rupsahtaneille sankareille, joten piu piu vaan, tämä on kelpo ajanvietettä.

En aio urputtaa tästä 10 vuotta. George Lucasin saagan osana en tätä ajattele, sillä tämä ei lisää siihen mitään, vaan ottaa siitä pois. Force Awakens on niin fiksoitunut status quohon, että se käytännössä kumoaa alkuperäistrilogian loppuratkaisun: konnien nimet on vaihdettu, mutta kaikki on ennallaan. Vaderin sielu pelastettiin, mutta ilmeisesti muut jatkoivat kärsimistä imperiumin varjossa heti ewokien bileiden jälkeen. Kuolemantähtiä on kenties posauteltu parin vuoden välein, sillä uusin ei tee porukkaan suurta vaikutusta. "Taas yksi Kuolemantähti", sanoo tyyppi tilaisuudessa, jossa monet ovat syntyneet Endorin taistelun jälkeen. Tuolla hetkellä elokuva vaikuttaa jo parodioivan itseään.

Koko sinä aikana kun pompin mummon pöydällä viskellen muovinpalasia ufoja kohti, en tiennyt Star Warsista mitään. Koin ensin paremman Fordin eli Indiana Jonesin ja muistaakseni parikin Star Wars -kopiota, kuten Starchaserin. On silti helppoa ymmärtää, miten paljon uutta alkuperäiset elokuvat tarjosivat aikanaan, varsinkin kun koin esiosat tuoreina. Jos et sisäistä, miksi Yodan ja Dookun kaksintaistelua kuvailtiin huikean viihdyttäväksi yllätykseksi vuonna 2002, voit yhtä hyvin viitata kintaalla Imperiumin vastaiskun yllätyskäänteelle: parasta ennen -päivä meni jo. Minua esiosien hullunkurinen kömpelyys hykerryttää yhä, niiden tarina kiehtoo ja niiden traagisuus liikuttaa ja vaikka osa tehosteista häviää jo videopeleillekin, mielikuvituksen määrä on yhä häkellyttävää. Force Awakens parantaa monia asioita käytännön toteutuksessa, mutta en koe, että sydämeni edes osaa vertailla valmiiksi pureksittua ammattitaitoista kopiota ja ainutlaatuista kulttikamaa.

Osasin pahinta pelätäkin, mutta sitten yksi nostalgisista trailereista teki minut nälkäiseksi. Nostalgian ei tarvitse olla ikuisten lapsien nuoleskelua. Fordin trailereissa esittämät utuiset repliikit ovat hahmon ehdoilla tapahtuvaa nostalgiaa, jota voi esiintyä jopa itsenäisessä elokuvassa. Kun kuulin Abramsin vihjaavan, että kenraali Leiaa kutsutaan prinsessaksi kerran, kehittelin päässäni fantasian, jossa utu-Solo kutsuu häntä prinsessaksi tavalla, joka on ikimuistoinen kuin sanojenvaihto "rakastan sinua" ja "tiedän". Mutta paskan marjat: sekin olisi vaatinut todellisen vision. Perusasiat rullaavat luontevasti. Mitään ei ole erikseen tyritty. Elokuva on nähty ja unohdettu.